Koulun liikuntatunneilta jäi kielelleni sappea ja mieleeni mustuutta. Hiki oli ällöttävää ja pesäpallojoukkueeseen ei valittu. Selkään kehittyi skolioosi liiasta kirjan edessä kyyhöttämisestä. Tavallinen tarina monella istumatyötä tekevällä boomerilla.

Vasta päivystysrupeamien aikaan aloin liikkua, koska ilman jonkinlaista fyysistä kuntoa en yksinkertaisesti jaksanut valvoa vuorokautta. Päätelmä oli lähinnä kokemusperäinen, koska liikunnan terveysvaikutuksista ei lääketieteellisessä juuri puhuttu. Tai sitten nukuin luennolla.

Vuosikausia kroolasin pari kilometriä viikossa, koska oli pakko jaksaa työssä. Uima-altaassa harmittelin, ettei vedenalaista walkmania tai äänikirjoja ollut (vielä) keksitty, kun kuntoilu oli niin tylsää.

Vähänpä ymmärsin. Pari vuotta sitten aloin saada jo pienen liikunnan jälkeen eteisvärinäkohtauksia. Paino ryhtyi nousemaan ja mieli mustumaan. Olisi ollut kiva jopa pelata pesäpalloa tai edes pyöräillä vartti lujaa ilman rytmiryhmän sekoamista.

Pumppu jäädytettiin kuntoon viime syksynä Tampereen Sydänsairaalassa. Hoito oli jokaisen maksamani veroeuron arvoinen, ja enemmän. Ablaatio palautti kuntoilukyvyn ja vähensi riskejä matkustaessani maissa, joissa terveydenhuolto ei ole kovin kehittynyttä.

Toivuttuani päätin aloittaa kuntoremontin hyvityksenä siitä, että en ollut osannut arvostaa terveyttäni, ennen kuin se alkoi rakoilla. Jokainen syy olla liikkumatta on tekosyy, motivoin itseäni kekkosmaisesti.

Asun Nairobin laitamilla lähes 1 700 metrin korkeudessa, joten jo pelkkä reipas kävely kävisi urheilusta. Punamultaisia teitä pitkin lenkkeilee jänteviä kenialaisia, ties kuinka monet heistä maailmanluokan maratoonareita.

Keskiluokka asuu aidatuissa ja vartioiduissa yhteisöissään kahviviljelmien keskellä. Sellaisessa asun itsekin, maassa maan tavalla. Kiinteistöllä on yhteinen kuntosali, johon on kotini etuovelta parikymmentä askelta. Siinä meni viimeinenkin tekosyy.

Kuntosali laitteineen oli alkuun hämmentävä. Äänekästä afromuzakia, vaimeita puhinoita, klonksahduksia, huokailuja. Kaapin kokoisia miehiä nostamassa käsittämättömiä painoja. Paljon terästä ja erikokoisia nahkaremmejä. Pitikö täällä pukeutua mustaan nahkaan?

Vinguttelin aikani nurkassa aerobista kuntoilulaitetta äänikirjaa kuunnellen, kuvitellen, että tätä liikunta on, minun ikäiselleni, minun kuntoiselleni.

Pelastajakseni tuli Peter, parikymppinen personal angel... siis trainer, joka kehtasi keskeyttää tylsän tarpomiseni ja ehdotti diiliä: kokeile henkilökohtaista ohjausta pari kuukautta ja lopeta jollet näe tuloksia.

Kauppamiehen luonteen lisäksi Peterillä on Obaman puhelahjat ja ällistyttävä kyky arvioida asiakkaan jaksamisen rajat. Terapiaa on jo se, että joku kertoo tunnin päivässä mitä tehdä.

Salilla käy vain varakkaita kenialaisia, koska se maksaa. He ovat niitä, jotka pärjäävät suurten tuloerojen maassa. Se vaatii paljon työtä ja pitkiä päiviä. Jo viideltä aamulla käydään trikoissa hakemassa puhtia päivään.

A-tyypin suorittajia käskyttävät ohjaajat, jotka usein tulevat vaatimattomammista oloista. Tuntuu hyvältä, että jossain köyhä kyykyttää rikasta, ihan käytännössä.

Kuluu pari kuukautta ja opin, miltä tuntuu fyysisen rasituksen tuottama opioidi- ja kannabinoidihumala. Liikuntahan on huumetta! Miksen keksinyt tätä aiemmin?

En aio hurahtaa fitness-saarnaajaksi. Kuntoilun tuottamasta euforiasta on vain tullut osa arkea ja se kantaa. Jokapäiväinen bonus on, että keuhkolaskimoiden pirulainen pysyy hiljaa.

Salissa Peter aloittaa suloisen kidutuksensa ja summaa samalla elämänasenteensa: Chest out. Chin up. Let’s work.