Kiistelty terveys -esseekokoelma (1) avasi silmäni ilmiölle, joka oli ollut nähtävissä koko 2000-luvun, enkä silti ollut nähnyt.

Vähän oudommatkin terveyslupaukset päättyvät yhä useammin lähdeviitteeseen. Verkon vaihtoehtoisten totuuksien kanavilla puhutaan näytöstä tai sen puutteesta.

Uskomattomien väitteiden tueksi korostetaan, miten huolellisesti puhuja on aihetta tutkinut. Jos et usko, tutki itse – do your own research!

Olin tottunut ajattelemaan, että uskomushoitojen ja ihmedieettien maailma on tietämätön, tiedevastainen. Olin väärässä.

Kaikki vaikuttavat rakastavan tiedettä.

Uskottavuutta viestitään monin tavoin. Helposti jäljiteltävä tieteen tunnusmerkki on tekninen puhe, jossa kvanttihoito kohottaa kehon värähtelytaajuutta (2) tai vuokondensaattoriin kanavoidaan 1,21 gigawatin teho (3).

Visuaalisilla vihjeilläkin on merkitystä. Valkoisessa takissa pörhistely kertoo, että luvassa on vakavasti otettavaa tietoa, samoin rivi lyhenteitä nimen perässä. Käyrät ja kuvaajat ovat kirsikka muuten usein ilmavan kakun päälle.

Kaikki tyhjä tiedepuhe ei ole räikeää, ansaintatarkoituksessa generoitua puppua. Osa tekijöistä on kaninkoloon kadonneita (jonkin alan) ammattilaisia, jotka vilpittömästi uskovat korjaavansa maailmassa olevaa ongelmaa.

Tiedepuheen edistyneellä tasolla referoidaan ahkerasti oman heimon artikkeleita, julkaistaan omia preprint-palveluissa ja nuijitaan valtavirtaisia näkemyksiä kiinnittämällä huomiota tiedon aukkoihin, konsensuksen puutteisiin tai sidonnaisuuksiin.

Se, mihin lähteisiin väitteet perustuvat, onko julkaisua vertaisarvioitu ja oliko tutkimuksessa kontrolliryhmää, on tässä yhteydessä toissijaista. Heikkolaatuista tiedettä on ollut aina: sen tekemiseen ei tarvita edes tekoälyä.

Käytetyt lähteet voivat olla tarkoitushakuisesti valikoituja, väärin tulkittuja tai täysin sepitettyjä, ja silti niillä on käyttäjilleen arvo – symbolinen, välineellinen, identiteettiin liittyvä tai muu.

Se, että tieteen arvomerkkejä ja kieltä suositaan näin yleismaailmallisesti, kertoo jotain tiedon asemasta. Luonnontieteiden ja filosofian kolmen sadan vuoden kehitys on pedannut maailman, jossa kvantitatiivisuus tuo uskottavuutta ja rationaalisuus arvovaltaa. Siinä on jotain positiivistakin.

Monelle "tiede" on tietysti vain käsikassara. Taustalla ei ole maailman selittämisen eetosta eikä halua asettaa omia oletuksia reilusti testattavaksi. Tieteen maailmasta on apinoitu argumentoinnin tapa, ei kyseenalaistamista, epäilyä tai nöyryyttä uuden tiedon edessä.

Kun tyhjä tiedepuhe jyllää, faktantarkistus muuttuu vaikeammaksi. Väärä tieto ui julkiseen keskusteluun varkain.

Yksi tiedeviestinnän suurimpia haasteita on, miten menetelmät kuvataan ymmärrettävällä tavalla. Mistä tiedetään, että tiedetään? Miten ristiriitaisten väitteiden vahvuuksia ja heikkouksia punnitaan?

Rohkeimmat käyvät puppua vastaan suoraan siellä, missä se nostaa päätään. Sosiaalinen media kuitenkin pelkistyy helposti ohihuudoksi, ja virallisemmille areenoille lavastettu vastakkainasettelu sisältää tasapuolisuusharhan ansan. Sukujuhlat, vanhempainillat ja oma vastaanotto ovat dialogille hedelmällisempiä. Me kaikki voimme olla tiedeviestijöitä.

Ehkä puppuun vastataankin parhaiten aitoudella ja selkeydellä (4). Tutki itse – ja ylläty!