Lastenendokrinologi toivoo lääkäreiltä ryhtiliikettä nuorten lihavuuden hoidossa
Yksityisessä terveydenhuollossa aloitetaan lihavuuslääkitys myös nuorille, mutta hoidon seurantaa ei tällä hetkellä ole.
Lääkärilehti kertoi aiemmin, että noin sadalle lapselle tai nuorelle on aloitettu lihavuuslääkitys yliopistosairaaloissa.
Lääkkeitä aloitetaan myös keskussairaaloissa ja yksityisessä terveydenhuollossa.
Julkisessa terveydenhuollossa lapsilla ja nuorilla lihavuuslääkkeitä käytetään aina elintapahoidon eli esimerkiksi ravitsemus- ja liikuntaohjauksen lisänä. Yliopistosairaaloiden hoitokäytäntöjä hiotaan vielä, eikä niihin ole yhteistä kansallista linjaa.
Yksityisessä terveydenhuollossa hoidon seurantaa ei nuorille tällä hetkellä juuri ole.
Pihlajalinna tarjoaa lihavuuden lääkehoidon ja elintapahoidon yhdistäviä palveluita ainoastaan aikuisille.
– Pihlajalinnassa työskentelee eri erikoisalojen erikoislääkäreitä eri puolilla Suomea, ja hoitoa koskevat päätökset tehdään aina potilaskohtaisesti lääketieteellisin perustein. Nuorille suunnattua lihavuuden hoidon palvelukonseptia tai hoitopolkua ei kuitenkaan ole, johtava lääkäri Nina-Maria Tigerstedt kertoo sähköpostitse.
Myös Terveystalosta kerrotaan, ettei siellä ole hoitopolkua nuorten lihavuuden hoitoon.
Ennaltaehkäisevän terveydenhuollon ja lihavuuden hoidon erikoisalajohtaja Aura Pyykönen kertoo, että Terveystalossa on hoidettu 12–17-vuotiaita lääkkeellisesti vain yksittäistapauksissa. Alle 12-vuotiaille lääkkeitä ei ole määrätty.
Lääketieteellisten ratkaisujen pitäisi olla samat
Lastenendokrinologi Risto Lapaton mukaan nuorten lihavuuden hoito ei ole optimaalisella tasolla julkisessa eikä yksityisessä terveydenhuollossa.
Lapatto työskentelee sekä Husissa että Mehiläisessä ja on hoitanut molemmissa nuorten lihavuutta.
– Yksityisellä sektorilla on tietysti erilainen lähestymistapa asiaan, mutta lääketieteellisten ratkaisujen pitäisi olla aina samanlaiset. Uskon, että molemmissa yritetään kehittää toimintaa paremmaksi.
Lapatto avaa, miksi hoidon seuranta voi olla yksityisellä puolella haastavampaa.
– Moniammatillinen työryhmätyyppinen työ on hankalampi järjestää kuin julkisella. Ryhmään voi kuulua esimerkiksi ravitsemusterapeutti, fysioterapeutti, psykologi ja sairaanhoitaja. Vakuutusyhtiöiden ja laskutussysteemien kannalta haaste on siinä, miten työ laskutetaan kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla.
Lapaton mukaan pelkkiä lääkkeitä ei pitäisi koskaan määrätä, vaan aina pitäisi huolehtia myös muusta hoidosta.
– Pelkkä lääkärikäynti ei riitä. Tai ainakin lääkärin täytyisi olla hyvin koulutettu myös ravitsemuksellisiin ja psykologisiin asioihin ja lisäksi hänellä pitäisi olla niihin aikaa.
Mitä elintapamuutoksilla tarkoitetaan?
Lapatto huomauttaa, että yksityisessä terveydenhuollossa lähtökohta lihavuuden hoitoon on erilainen ja lääkärin kannalta ehkä helpompi.
– Siellä hoitoon hakeudutaan, eli potilailla on jo valmiiksi motivaatio ja halu muutokseen. Heillä on myös itsellään tai vakuutuksen kautta varallisuutta käyttää palveluja.
Julkisessa terveydenhuollossa lääkitys aloitetaan vasta, jos elintapamuutoksilla ei päästä riittävään tulokseen.
Yksityispuolella tämän seuraaminen on käytännössä vaikeaa, jos potilas käy eri hoitopaikoissa, mutta siihen on Lapaton mukaan pyrittävä.
– Emme voi tietää, kuka ovesta tulee sisään. Tässä toivoisin kuitenkin ryhtiliikettä myös lääkäreiltä. Sana elämäntapamuutos toistuu joka puolella, mutta mitä sillä oikeasti tarkoitetaan? Olisi surkeinta lääkärin työtä sanoa potilaalle, että tee elämäntapamuutos ja tule puolen vuoden päästä takaisin. Tarvitaan selvät suunnitelmat yhteydenpitoon. Ja yhteyshenkilön olisi tietysti hyvä olla sellainen, johon nuori luottaa.
Risto Lapatto lisää, että nuoret pärjäävät hyvinkin pienillä lääkeannoksilla, kun muu tuki on kohdillaan.
– Terapeuttisempi lähestymistapa voi auttaa tekemään pysyvämpiä muutoksia.
