Näin kahdennenkymmenennen kolumnistivuoteni avajaisiksi katsahdan menneisyyteen.

En toki omaani, sillä sen kiinnostavuus on kuin saniaisen verso tieteen historian laajassa sademetsässä, jos vaikkapa vertaa kreikkalaiseen Claudius Galenokseen, joka syntyi vuonna 206 ajanlaskun jälkeen, tai belgialaiseen Andreas Vesaliukseen, joka toimi 1500-luvun puolivälissä. Näitä herroja yhdisti voimakas kiinnostus ihmiskehoon.

Galenos hoiti paitsi keisaria ja hänen hoviaan, myös taistelussa loukkaantuneita gladiaattoreita. Tarina kertoo että Galenoksen hoiva oli haluttua, sillä gladiaattoripotilaskuolleisuus oli muiden lääkärien käsissä vähintään seitsenkertainen.

Yllätyn siitä, että gladiaattoreilla oli työterveyshuolto. Toisaalta, onhan nyrkkeilijöilläkin.

Epäonnisille gladiaattoreille löytyi myös käyttöä. Galonos käytti ruumiiden rakennetta selvittämään olivatko hänen eläinten anatomiaan perustuvat tutkimuksensa ihmisiin sovellettavissa.

Hän esitti ensimmäisen tunnetun ehdotuksen verenkiertoelimistön toiminnasta, ja rakensi malleja siitä, miten elimet muodostavat yhteistoiminnallisia kokonaisuuksia. Galenos voisi olla soveltavan lääketieteellisen tutkimuksen isä, vaikka itse kutsui itseään lääkäri-fysiologiksi ja filosofiksi. Mikä mainio yhdistelmä.

Galenoksen opit olivat eurooppalaisten yliopistojen opetusmateriaalia 1300:n vuoden ajan.

Myöhäisellä keskiajalla kaksikymppinen lääketieteen opiskelija Andreas Vesalius teki kaivauksia pariisilaisilla hautausmailla tutkiakseen anatomiaa. Tarina kertoo, että ensimmäisen kokonaisen luurankonsa hän rakensi napattuaan hirsipuusta kehon, joka oli kantajalleen jäänyt tarpeettomaksi. Hänen anatomiset tutkimuksensa tiivistyivät teokseen “Seitsemän kirjaa ihmiskehon kudoksista”, joka mullisti anatomian ymmärryksen.

Sekä Galenosta että Vesaliusta ajoi uteliaisuuden ja tiedonhalun palo. Sitä ei hillinnyt ankaran uskonnolliset aikakaudet, jolloin ruumiiden tutkija saattoi itse päästä hengestään.

Ja minä itse, miksi näitä mietin?

Lääketieteen ja tutkimusalojen jaottelu seuraa yhä paljolti Vesaliuksen, tuon “modernin ihmisanatomiakäsityksen isän”, keskiaikaisia suuntaviivoja. Tutkimme ja erikoistumme hoitamaan sydäntä, maksaa, suolistoa tai aivoja. Silloinkin kun ajattelemme kehon kokonaisuutta, hoidon pääkohde on sairas elin, joskus vain yksittäinen solutyyppi.

Kukapa olisi uskonut vielä 10 vuotta sitten että Parkinsonin tauti saattaisikin alkaa suolistosta.

Uusi tutkimus osoittaa, että neurologin kannattaisi kiinnostua myös sydän- ja reumataudeista. Alkuvuoden Nature-tiedelehti raportoi, että aivojen ja sydämen välinen viestintä voi säädellä sydäninfarktin laajuutta. Vagus-hermon tuntosäikeet viestivät sydänkohtauksesta, kantaen vauriosta vapautuneita merkkiaineita aivojen hypotalamukseen. Tämä lähettää “taistele-tai-pakene” tulehdusviestin hermojen kautta takaisin sydämeen, mikä kasvattaa infarktialuetta. Kun vaguksen tuntohermojen toiminta estetään, sydämen vaurioalue on minimaalinen.

Toisen tutkimuksen tulos oli alun perin vahinko. Nuori tutkija annosteli hiiren aivoihin satatuhatta kertaa vähäisemmän määrän tulehdusta aktivoivia aineita kuin oli tarkoitus.Yllättäen käsittely vähensi koko kehon tulehdustilaa, sekin vagus-hermon välityksellä. Innovaattorit innostuivat. Alustavien löydösten mukaan niskaan asetettava vagus-hermoa stimuloiva anturi voisi vähentää koko kehon tulehdustiloja nivelreumasta suolistotulehduksiin.

Galenos oli yli 2 000 vuotta edellä aikaansa. Hänen kokonaisuuksia kattava fysiologinen ajattelunsa kiteytyi käsitteeseen pneuma, joka on hiukan erilainen eri kudoksissa, mutta veren ja nesteiden välityksellä integroi kudoksia toiminnallisesti yhteen. Tämä määritelmä vastaa sitä, miten nykyään kuvaamme aineenvaihduntatuotteiden molekyylitason viestintää.

Galenos kutsui sitä sieluksi.