Mikä tuntuu kantavan vuosikymmenestä toiseen, on ruohonjuuritason toive potilas-lääkärisuhteen pysyvyyteen.

“Laiva!” huudahti tyttäreni Tampereen Tipotien terveysaseman nähdessään.

Lapsen suu ja totuus osuu. Terveysasemalla on kokoa ja näköä kuin risteilyaluksella. Selvää on, ettei tämän kokoluokan paatissa voi kanssamatkustajiaan tuntea.

Perusterveydenhuoltomme heikkous on jatkumattomuus. Sokeana seilataan kun jokainen potilaskontakti on aloitettava nollasta ja jatkot hoitaa joku muu.

Vuosina 1985–1993 Suomessa toteutettiin kokeilu, jossa ammatinharjoittajana toimivat omalääkärit vastasivat 40 000 potilaan perusterveydenhuollosta. Kokeilussa lääkäriin pääsyn todettiin nopeutuvan, hoidon jatkuvuuden ja siihen tyytyväisyyden paranevan ja olipa malli kustannustehokaskin. Miksi se siis kuopattiin? Miksi meillä ei ole tuoreempaa näkemystä yrittämiseen pohjautuvasta omalääkäriydestä ja minäkin viittaan nolosti muinaismuistoon?

Muistelemista on harrastettu myös Helsingin sanomissa ja Twitterissä . Muistelmissa potilaita tutkittiin nykyisin verrattuna tarmokkaasti. Paljon on toki sittemmin muuttunut. Nyt aikaa kuluu Kanta-arkiston perkaamiseen, paisuneeseen lausuntotulvaan ja erikoisaloilta terveyskeskuksiin valahtaneisiin kontrolleihin. Potilaat ovat moniongelmaisia ja tilastointivaatimukset loputtomia. Muutos on niin kokonaisvaltainen, ettei menneestä ole perusteluksi tämän päivän ratkaisuihin.

Mikä tuntuu kantavan vuosikymmenestä toiseen, on ruohonjuuritason toive potilas-lääkärisuhteen pysyvyyteen. Myös tuore Omalääkäri 2.0 -selvitys painottaa hoitosuhteen jatkuvuutta ja potilaan oikeutta omaan lääkäriin. Kiinnostavaa on, saadaanko lakia muuttamalla korjattua käytäntöä. Paperiin kirjaus ei riitä, omalääkärit on myös saatava jostain.

Olen itse toiminut terveyskeskuslääkärin virassa 1 700 asukkaan kunnassa. Työ oli monipuolista kutsuntatarkastuksista kierukoiden asennukseen ja kotikäynteihin. Vastaanotolleni pääsi viimeistään seuraavana päivänä ja yhteispäivystyksen käyttö oli vähäistä. Malleja ja hoitopolkuja ei ollut, tehtiin vain kuten hyväksi havaittiin. Vastaavia esimerkkejä on tuoreeltaan tuotu esiin myös Ylitorniosta ja Karstulasta.

Päättäjien asuttamissa isoissa kaupungeissa ei ole näkymää siihen, että meillä on jatkuvasti ollut myös hyvin toimivia yksiköitä. Perusterveydenhuollon kriisi on hokema, joka ei ole täysin tosi. Hämmentävää on, miten vähän katseita käännetään sinne, missä terveyspalvelut toimivat. Mikä estää kopioinnin?

En harkinnutkaan risteilyalusta

Oma terveyskeskusurani jäi tyngäksi. Pienen paikkakunnan lääkäriys sopi yhdelle mutta perhe edellytti enemmän. Kaupunkiin asettauduttuani en kuitenkaan edes harkinnut työllistymistä paikalliselle risteilyalukselle. Itsenäisyyteen tottuneelle tekijälle massiivinen terveyslaitos näyttäytyi hallitsemattomana.

Säilytin itsenäisyyteni ja potilas-lääkärisuhteideni pysyvyyden. Muulla tavalla en voisi kuvitella potilastyötä tekeväni. Nykyisin hoidan yrittäjänä 250 asukkaan tehostetun palveluasumisen kokonaisuutta. Vanhuksille perusterveydenhuoltoa siis tuotetaan tänäkin päivänä yrittäjyyteen perustuvalla omalääkärimallilla. Miksi tätä ei voisi ulottaa koko väestöön? Tanskalaisilla, joilla järjestelmä on käytössä, ei näytä olevan valittamista.

Jotta lääkäreitä saataisiin omalääkäreiksi sieltä, missä he nyt ovat, on perusterveydenhuollon oltava vetovoimainen. Perinteisesti nuoret lääkärit ovat kaikonneet sairaaloihin heti terveyskeskuspalvelut suoritettuaan ja kokeneet tekijät ovat väsähdettyään raahautuneet työterveyshuoltoon ja yksityisvastaanotoille. Mikä saisi heidät palaamaan perusterveydenhuoltoon? Olisiko heillä tosiasiallien mahdollisuus hoidon jatkuvuuteen? Kokisivatko he työnsä mielekkääksi ja voisivatko he keskittyä olennaiseen? Olisiko heidän työnsä sovitettavissa perhe-elämän tarpeisiin?

Vastaus näihin kysymyksiin on välttämättömyys. Muutoin troolataan turskaa tälläkin kertaa.

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjälääkäri .