Viime aikojen hyödyllisimpiä kokemuksiani on ollut tutustuminen eteläafrikkalaiseen pariskuntaan.

Työ toi heidät tänne vuodeksi. Heille Etelä-Suomen pimeys ja kylmyys on ollut koettelemus. Mustana kiiltävä asfaltti, joka nielee kaiken valon, loputon vesisade ja harmaat päivät koettelevat natiiviakin, saati sitten muuttolintuna maahan tullutta.

On tehnyt mieli pyytää anteeksi ilmastoamme ja kaamosmasennusta. Viimeksi tavatessamme keskustelimme Suomen kärkisijoituksesta onnellisuusmittauksessa. Tarvoimme joulukuisessa sateessa hartiat korvissa. Eteläafrikkalainen naurahti ironisesti puhuessaan maamme onnellisuudesta.

Sanoin totisena: ”Mutta onnellisuutta mitattiinkin luottamuksen ja turvallisuuden kaltaisilla arvoilla.” Keskustelukumppanini vaikeni toviksi. Sitten hän sanoi: ”Niin. Siellä missä minä asun, ei voisi illalla kävellä ulkona pelkäämättä tulevansa ryöstetyksi ja/tai raiskatuksi.”

Ystäväni näkevät kotonaan makuuhuoneen ikkunasta valaiden uivan valtameressä. Meillä sellaisia näkyjä ei ole tarjolla. Toisaalta meillä ei kenenkään tarvitse asua panssariaitojen takana. Ystäväni myös pitävät suomalaisia herttaisina ja avuliaina ihmisinä.

Ehkä herttaisuutemme (ystäväni käyttivät sanaa ”dear”) pohjimmiltaan on sitä, että tarkoitamme mitä sanomme. Usko sanan voimaan oli jo muinaissuomalaisten parissa väkevä. Karhun oikean nimen lausumisen uskottiin kutsuvan väkevän, myyttisen pedon paikalle.

Pehmeää herttaisuutta en osaa niinkään hahmottaa ominaisuudeksemme. Meissähän on myös tunnekylmä kovan pragmatismin piirre, joka ainakin osin juontunee armottomasta historiastamme, sodista ja nälänhädistä.

”Pulinat pois!” ”Ei auta itku markkinoilla!” Siinäpä sanontoja, jotka kertovat autoritaarisuudesta ja vaikeudesta kohdata ristiriitoja ja tunteita.

Meillä usein naureskellaan ruotsalaisten diskuteeraamiselle. Olen sen verran sitä itsekin työtilanteissa kohdannut, että myönnän joskus hymähdelleeni sille. Ruotsalainen yhteistyökumppani kauhistuu, kun suomalainen ehdottaa siirtymistä päätöksentekovaiheeseen. ”Ei, ei”, torjuu ruotsalainen. ”Ei mitenkään, tästä on vielä keskusteltava.”

Suomalaisen on vaikeaa tunnistaa kohtaa, jossa ruotsalaisen kumppanin mielestä asia on kypsynyt. Meillä halutaan päästä päämäärään, Ruotsissa halutaan varmistaa, että kaikkia on kuultu.

Ehkä Ruotsissa ollaan parempia hahmottamaan, että ihmisillä on myös tunteita? Ehkä tunteiden tunnustelemiselle, jota meillä ehkä kutsuttaisiin vatvomiseksi, yksinkertaisesti on ollut enemmän tilaa? Historiamme on opettanut meidät armeijamaisen suoraviivaisiksi, tekemään nopeita, kipeitäkin päätöksiä.

Meillä vedotaan sääntöihin, kun ihmiselle on käynyt vahinko tai hän on tehnyt virheen. Jos sovellus yhä pyörittää maksua, kun matkustaja astuu raitiovaunuun, se on ihmisen oma vika ja hän ansaitsee sakkomaksun. Järjestelmä on aina oikeassa. Ruotsissa tarkastaja sanoo samassa tilanteessa: ”Voi sentään, onpa kurjaa ja hankalaa sinulle.” Kyse on tunteiden validoinnista.

Luottamus annettuun sanaan ja sääntöihin, sanojen lähes maaginen voima, ovat suomalaisen yhteiskunnan peruskiviä.

Meihin on myös syvään iskostunut ajatus siitä, että sääntöjen rikkomuksesta kuuluu seurata rangaistus. Jos luottavainen suomalainen joutuu pettymään, oikeudenmukaisuusraivo voi olla valtava.

Meillä on ankaruus ja pimeys. Mutta meillä on myös kesä, yötön yö ja vapaus. Sanoinkin kaukaa tulleille ystävilleni, että talven yli kuljemme mennyttä kesää muistaen ja tulevasta haaveillen. Emme sano sanaa ’kesä’ mutta se säteilee toivona ja lohtuna sisällämme.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva, lähihistoriaan erikoistunut kirjailija.