”Kirurgina minulla on hyvin paljon kokemusta virheiden tekemisestä” sanoi verisuonikirurgi Tuija Ikonen.

Tuntuipa lohduttavalta lukea tuo lause, erityisesti kirurgikollegan sanomana. Virheitä sattuu kaikille ihmisille, kaikille lääkäreille myös, mutta kirurgin tekemät virheet näkyvät usein hyvin pienellä viiveellä ja myös rankoin seurauksin.

Jutun luettuani tulin ajatelleeksi, että erikoistumisaikanani virheistä ja niihin suhtautumisesta ei puhuttu avoimesti. Kun virhe materialisoitui komplikaatioksi, pahimmillaan sai kuulla selän takana käydyistä ikävistä keskusteluista. Parhaimmillaan myötätuntoinen erikoislääkäri taputti selkään ja totesi: kaikille näitä sattuu. Jos tapahtumien kulusta oli jotain opittavaa, sen joutui yleensä huomaamaan itsekseen miettien.

Muistan vieläkin lähes kahden vuosikymmenen takaa tilanteen, johon jouduin melko tuoreena erikoislääkärinä, vastuualueenani päivystyskirurgia ja paksusuoliresektiot: kolmella peräkkäisellä leikkaamallani potilaalla oli saumalekaasi. Muisto nostaa päätään aina, kun työt eivät suju parhaalla mahdollisella tavalla. Edelleen saatan päätellä: ”tällaista voi sattua vain minulle, mikä ääliö olenkaan, olisiko vielä mahdollista vaihtaa alaa?”.

Ei sietänyt nähdä niitä lisää

Vieläkin kauempaa, erikoistumisajaltani, muistan erään arvostetun ja pelottavanakin pidetyn kollegan, jolla oli tapana silloin, kun hänen potilaalleen tuli komplikaatio, päätyä sellaiseen ratkaisuun, että ainoastaan hän sai leikata hankalampia tapauksia jonkin aikaa.

Periaate oli ilmeisesti, että kun hänellekin, parhaalle, kävi näin, niin oli suotavaa etteivät muut edes yritä hoitaa potilaita.

Hän oli myös hyvin haluton opettamaan. Silloin ajattelin, että hän on kova ihminen, Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, huomaan muistelevani häntä ymmärtävämmin. Ehkä kertyneet komplikaatiot olivat traumatisoineet häntä, tehneet hänestä haavoittuvan. Ehkä hän ei enää sietänyt nähdä niitä lisää.

Mitä virheet merkitsevät?

Mitä käsitteet virhe ja epäonnistuminen merkitsevät kirurgin työssä?

Pitäisikö niitä tapahtua mahdollisimman vähän? Vai pitäisikö niitä kokea (=itse huomata tai saada selville) mahdollisimman vähän?

Kuka määrittelee, tapahtuiko jossakin tilanteessa virhe? Milloin leikkaus on epäonnistunut?

Ainakin näiden kysymysten kautta omaa suhdettaan epäonnistumiseen ja virheisiin voi miettiä. Jos tärkein tavoite on mahdollisimman virheetön työura, silloin ei juurikaan voi opettaa eikä toisaalta itsekään uudistaa menetelmiään. Virheettömyys ei siis voi olla ensisijainen tavoite.

Parempi tavoite voisi olla potilaiden mahdollisimman hyvä hoito. Se on vaikea tavoite, sillä se sisältää paljon muuttujia eikä sen määrittely ole yksiselitteistä. Jos asettaa työuransa tavoitteeksi oman potilasaineistonsa mahdollisimman hyvän hoidon, joutuu ristiriitaan: nimittäin on tavoiteltava keskimäärin mahdollisimman hyvää hoitoa. Jokaisen yksittäisen potilaan kohdalla ei voi pyrkiä absoluuttisesti parhaaseen hoitoon. Jos siihen pyrittäisiin, jälleen opetus ja uusien menetelmien käyttöönotto jäisivät pois.

Potilasyksilön kohdalla on pyrittävä riittävän hyvään hoitoon, jotta keskimääräinen hoitotulos koko potilasaineistossa olisi optimaalinen eikä kukaan yksittäinen henkilö joutuisi kohtuuttomaan tilanteeseen.

Yhdistelemällä hyvää perehtyneisyyttä kuhunkin potilastapaukseen, hoitomenetelmävaihtoehtoihin ja jälkikäteen varsinkin virheen sattuessa prosessin analyysiin, päästään mahdollisimman lähelle virheettömyyttä.

Lisäksi on syytä muistaa, että kirurgia on hyvin karkea tapa hoitaa sairauksia. Sitä käytetään silloin, kun sairauden täsmällisiä mekanismeja ei tunneta. Niinpä leikkaushoidosta kannattaa pidättäytyä aina, kun se ei ole aivan välttämätöntä.

Erään sanonnan mukaan apinakin oppii leikkaamaan, mutta siihen, että jättää leikkaamatta tarvitaan viisautta. Vaikka tunnustettava se on: yksi kivoimmista työpaikoista, jonka voin kuvitella, on leikkaussali.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.