Viime vuosikymmeninä suomalaista kulttuuria on usein moitittu synkäksi, vakavaksi tai lannistavaksi, ja arveltu että suomalaisilla olisi jossain yleisessäkin mielessä tähän liittyen huono itsetunto. Ja huono itsetunto nimenomaan siinä merkityksessä, että käsitys itsestä olisi aiheettoman negatiivinen.

Tällä kritiikillä on ollut varsinkin aiemmin perustelunsakin, eritoten ajatellen autoritaarista, pelolla ja kivulla enemmän kuin kannustuksella ja kiitoksilla toteutettua lastenkasvatusta.

Erityisen yleistä se ei kuitenkaan ole ollut, eikä suomalaisten käsitys itsestään ole ollut tutkimusten valossa lainkaan kielteinen. Kulttuurille ominainen rehvastelun karttaminen ja kohteliaan vaatimattomuuden suosiminen ei tarkoita huonoa itsetuntoa.

Nykyisin nähdään ylistetyn, positiivisuudeksi nimetyn kaunistelun huonojakin puolia. Esimerkiksi ollessani asiantuntijatodistajana eräässä oikeudenkäynnissä, jossa asiakirjojen valossa punnittiin muistisairaana kuolleen leskirouvan oikeustoimikelpoisuutta silloin, kun hänen miniänsä oli kaikesta päätellen taluttanut hänet asianajajalle muuttamaan perin pohjin testamenttiaan. Tämä tapahtui varsin lähellä hänen kuolemaansa, ja lukija arvannee kenen eduksi.

Oikeustoimikelpoisuuden puolesta puhunut asianajaja sitten vetosi lennokkaasti merkintöihin, joita hoitaja oli tehnyt lähellä testamentin muuttamisen ajankohtaa rouvan ollessa vanhainkodin intervallipaikalla. Hän oli mitä herttaisimmin kirjoittanut ”oikein puuhakkaasta rouvasta, joka oli kovasti kiinnostunut kaikenlaisista asioista”. Aivan ilmeistä oli, että pitkälle edennyt sairaus oli ainoa syy intervallipaikan käytölle omaisten ollessa matkoilla.

Asianajaja ajoi asiaansa todella lujasti, keksien lopulta argumentiksi jopa sen, että toisena asiantuntijatodistajana olleen geriatrian professorin nimi oli ruotsinkielinen. Täten hän ei ollut varmaankaan ymmärtänyt suomenkielisten dokumenttien sävyjä.

Täysin virheetöntä suomea puhuneella kollegalla oli kuitenkin ilo kertoa, että hän oli käynyt suomenkielistä koulua ja kirjoittanut suomesta äidinkielenä laudaturin.

Vastaavasta positiivisuusviestinnästä kertoi myös alansa testien käytössä taitavana tunnettu psykologi. Koulupsykologina hän oli useastikin törmännyt vaikeuksiin kertoessaan ongelmiin joutuneen oppilaan tarkoin määritellyistä oppimisvaikeuksista tämän vanhemmille yhdessä opettajan kanssa. Joillain opettajilla oli hänen mukaansa lähes pakonomainen tarve täydentää hänen lausuntoaan kuvauksilla siitä, kuinka hyvin ja mukavasti lapsi kuitenkin selviää tietyissä asioissa, ja kuinka mukavaa ja hauskaa lopulta onkaan.

Psykologi kertoi näiden opettajien useinkin sitten kiitelleen jälkikäteen kahden kesken häntä selkeästä lausunnosta, joka loi ymmärrystä ongelmiin. Vanhemmat saattoivat kuitenkin jäädä täysin hämmennyksen valtaan tilanteen edellyttämien toimenpiteiden suhteen. Kaikkihan kuului kuitenkin sujuvan niin hyvin, ja opettaja olikin yllättäen huolta vailla.

Muistisairauden, psykoosin tai oppimisvaikeuksien hoitoa ohjaava diagnoosi on avuksi lähimmäiselle, eikä loukkaus. Sen mahdollisesti herättämää mielipahaa on lievitettävä muilla keinoilla kuin ylistävällä sievistelyllä, joka varsinkin asiayhteydestään irrotettuna saa aikaan hämmennystä ja väärinkäsityksiä.

Katkerista viesteistä voi usein tehdä miellyttävämpiä asiallisinkin keinoin. Esimerkiksi päätöksessä psykoottisen potilaan tahdosta riippumattomasta hoidosta voi lukea, ettei hän vielä tule toimeen ilman sairaalahoitoa. Prognoosin niin salliessa voi myös viitata meneillään tai odotettavissa olevaan voinnin kohenemiseen.