Varjo-Nobeleiden idea on myöntää palkinto ihan oikealle tutkimukselle, jossa katsotaan maailmaa yleensä hieman sivuvinkkelistä ja enemmän tai vähemmän miedolla boksin ulkopuolelle tähyävällä asenteella. Tutkimukset tai arvioidut hengentyöt ovat siis aivan oikeita, mutta usein joko hieman satiirisia tai sopivalla huumorintajulla varustettuja.

Lääketieteen Ig-Nobeleista on aina mielenkiintoista lukea. Osa voittaneista tutkimuksista jää kuriositeetiksi, osa huvittaa hetken ja osa jää mieleen loppuiäksi.

Viimeksi mainittuja edustaa vuonna 2006 palkinnon voittanut tapaustutkimus pitkittyneen hikan hoidosta digitaalisella rektaalihieronnolla. Digitaalinen ei viittaa tietokoneisiin vaan sormeen ja sormella tehtävään pyörivään liikkeeseen.

Onpa yksi varjo-Nobelin saaneista saanut ihan oikean Nobelin palkinnonkin. Grafeenin magneettisia ominaisuuksia tutkinut ja siitä fysiikan Nobelin saanut Sir Andre Geim sai Ig Nobelin vuonna 2010 kutkuttavasta työstään, jossa sammakko saatiin levitoimaan magneettikentän avulla.

Voi olla, että tupla-nobelin kaltaista kunniaa ei ihan heti uudelleen jaeta.

Ig Nobel -palkinnon rahallinen arvo on Wikipedian mukaan biljoona Zimbabwen dollaria. Se vastaa rahallisesti vajaata puolta Yhdysvaltojen dollaria. Keräilyarvoa saadulla palkinnolla lienee enemmän.

Ruokaa ja juomaa

Tämän vuoden varjo-nobelit jaettiin pääosin ruokaan ja juomaan keskittyville tutkimuksille. Kirjallisuuden palkinnon sai kuitenkin tohtori William B. Bean , joka oli seurannut sormiensa ja varpaidensa kynsien kasvamista pieteetillä 35 vuoden ajan. Ikääntymisen myötä kasvu kuulemma hidastuu.

Viime vuoden (2024) lääketieteen palkinnon voitti aidosti mielenkiintoinen työ. Tutkimuksessa selvitettiin, voidaanko hoidon tehoa parantaa sivuvaikutuksilla. Ajatuksena oli selvittää, onko sivuvaikutuksia aiheuttava lumevalmiste tehokkaampi kuin inaktiivi lumelääke kivun hoidossa. Ja olihan se.

Koehenkilöiden uskoteltiin saavan fentanyylisumutetta, mutta molemmat tutkitut valmisteet olivat keittosuolaa, tosin toinen kapsasiinilla ryyditettynä. Vaikutusmekanismiksi paljastui laskevan kipuradan aktivoituminen.

Tämä vie ajatukset – tai ainakin omat ajatukseni – aktiivin plasebon ihmeelliseen maailmaan. Sen hyötykäyttö lääketutkimuksessa saisi olla arkipäivää.

Ajatus on sinänsä yksinkertainen. Lumevalmisteeksi valitaan sellainen aine/molekyyli, joka ei paranna sairautta mutta joka aiheuttaa samankaltaisia sivuvaikutuksia kuin tutkittava lääke. Tämä varmistaa, että tutkimuksen ”sokkoutus” (blinding) ei avaudu ainakaan kovin helposti koehenkilöille eikä hoitavalle taholle.

Jos tutkittavalla lääkeaineella on usein esille tuleva ja selkeä, kaikkien tuntema sivuvaikutus, tutkimuksen tulos ilman aktiivia plaseboa jää epävarmaksi.

Esimerkiksi masennuksen hoidossa käytetty ketamiini-infuusio taatusti tuntuu luissa ja ytimissä, mutta keittosuolainfuusio tuskin aiheuttaa isompia psyykkisiä tai kehollisia tuntemuksia. Jos mittarina on lisäksi subjektiivinen kokemus masennuksen helpottumisesta, tutkimus muuttuu lähestulkoon avoimeksi, ja sen tulokset jäävät monessakin mielessä höttöisiksi.

Aktiivin plasebon täytyy olla tietenkin kyseiseen tarkoitukseen sopiva, harmiton, tehoton, mutta jotain samankaltaista tuntemusta aiheuttava aine. Sillä siis tulisi olla melko samankaltainen sivuvaikutusprofiili tutkittavaan lääkkeeseen verrattuna.

Vaikuttavuudesta

Ketamiinia on onneksi tutkittu aktiivin lumeen avulla. Sellaiseksi valittiin midatsolaami-infuusio, toimenpiteiden ja nukutuksen yhteydessä käytettävä rauhoittava lääke. Tässä vuonna 2020 julkaistussa tutkimuksessa aktiivi plasebo hävisi ketamiinille, joten ainakin minun silmissäni ketamiinihoidon arvo nousi tuntuvasti.

Aktiivia plaseboa käytetään kuitenkin tutkimuksissa hälyttävän harvoin. Vuonna 2017 julkaistun selvityksen mukaan se oli vertailuaineena vain yhdessä kahdesta sadasta lääketutkimuksesta. Vuosien 1961–2014 väliseltä ajalta samaiset tutkijat löysivät vaivaiset 69 lääketutkimusta, joissa aktiivi plasebo oli mukana.

Määrä on häkellyttävän mitätön. Itse määräisin mieluusti sellaista lääkettä, jonka teho olisi varmistettu ko. tutkimusjärjestelyllä.

Lääketehtaat eivät välttämättä ole kovin innokkaita niiden tehtailemiseen, koska joskus vaaditun tehoeron saaminen tavalliseen lumevalmisteeseen on sekin kovan työn ja kohtuullisen tuskan takana. Ja varmasti joskus sen tilanteeseen sopivan vertailuaineen löytäminen voi olla vaikeaa.

Esimerkiksi masennuslääkkeitä on tutkittu tällä tavoin pelottavan vähän. Syy saattaa olla melko yksinkertainen. Tähänastisissa aktiivia plaseboa hyödyntäneissä tutkimuksissa masennuslääkkeet eivät ole pärjänneet erityisen hyvin.

Mielekkäintä aktiivin plasebon käyttö olisi silloin, kun tutkitun lääkkeen ”sokkoutuksen” pitäminen on tärkeää, eli etenkin silloin kun sivuvaikutukset ovat merkittäviä ja helposti lääkkeeseen yhdistettäviä ja kun lääkkeen oletettu terapeuttinen teho on maltillinen ja tehon mittarina käytetään kokemukseen perustuvaa mittaria.

Kaikkea ne varjo-Nobelit saavatkin pohtimaan!

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.