Tunteet ovat tärkeitä, niitä pitää ilmaista ja niistä keskusteleminen on tervettä. Mutta voiko tunneusko ja -luottamus mennä liian pitkälle?

Entäpä jos tunteet alkavat ohjata käytöstämme ja valintojamme eli muuttuvat toimintaamme ohjaaviksi primaariarvoiksi? Pitäisikö järki ja arkirealismi pitää päätösten teossa myös mukana?

Helsingin sanomien artikkelissa haastateltiin alkuvuodesta nuorisopsykiatri Kim Kronströmiä, joka on pohtinut nuorten mielenterveyshuolia koko työuransa ajan. Hän kertoi kuulleensa pari vuotta sitten psykoterapiaseminaarissa teorian, joka avasi uudenlaisen näkökulman nuorten ahdistukseen. Kyseessä oli 60-luvun lopulla luotu jäsennys arvojen muutoksesta, joka perustuu sosiologi Philip Rieffin 60-luvun lopulla julkaistuun kirjaan The Triump of the Therapeutic.

Se paaluttaa modernin ihmisen kolme arvoaikakautta.

Aluksi oli uskonnollinen ihminen , jolle elämänsisältöä ja ohjausta toivat Jumala ja kirkko. Opit kannustivat myös ahkeruuteen, työn tekoon ja toivat myös turvaa arvaamattomassa maailmassa.

Päivänselvää oli, että jumalan (ja muun seurakunnan) arvostuksen saamiseksi, kuin myös hengissä pysymiseksi, täytyi yksinkertaisesti tehdä työtä ja paljon, ahkeruudella ja sinnikkyydellä. Työn merkitys näkyy mm. sikhien, calvinistien ja luterilaisten opeissa – varmasti muissakin uskonnoissa. Nykyihmisestä näin tiukka työn eetos saattaa kuulostaa hurjalta.

Kohti taloudellista ihmistä

Valistuksen aikana alkoi kehkeytyä taloudellinen ihminen , jolle työn merkitys oli edelleen tärkeä, mutta joka uskoi tieteen kehittymiseen ja lähes vääjäämättömään elintason nousuun. Tulevaisuuden usko oli korkealla. Oma ahkeruus palkittiin usein nousujohteisella työuralla.

Sitten uudeksi ideaaliluonteeksi alkoi muuntua psykologinen ihminen . Rieff näkee muutoksen taustalle Freudin ajattelun, jossa valintoja tulivat ohjaamaan vietit, egot ja superegot. Valintoja alkoi siis ohjata myös se miltä jokin asia tuntui itsestä ulkoisten ja sosiaalisten vihjeiden ja oppien sijasta. Tämä kuulostaa ensin ajateltuna hienolta murrokselta.

Toisaalta tämä on johtanut tietyntyyppiseen ajattelun ”ylipsykologisoitumiseen”, jolloin liiallinen tunteiden kautta eläminen voi johtaa myös harhaan. Mikäli kaikki valinnat tehdään oman jaksamisen, mielen ja persoonan kautta, elämän tarkoitus ja merkityksellisyys saattavat hämärtyä ja ihminen voi käpertyä itseen, tunteisiin ja identiteetti jää tällöin häilyväksi. Yksilöllisyys ja sitä kautta yksinäisyys korostuvat samalla yhteisöllisyyden kustannuksella.

Lisäksi jatkuva tunteisiin keskittyminen voi lisätä ”tunnetaakkaa”. Välillä meidän pitäisi muistaa elää hetkessä, olla mukana jossakin mielekkäässä toiminnassa ilman sisäisten merkkien ja merkitysten jatkuvaa pohtimista. Ahdistukseen liittyvät sairauspoissaolot ja psykoterapian käyttö ratkaisukeinona voivat viitata myös Työterveyslaitoksen tutkijoiden mukaan epäonnistuneisiin yrityksiin hallita nykyarjen ylimääräistä tunnekuormaa.

Vaihtoehtoja oman elämän suunnan valintaan ja suunnanmuutoksiin on myös nykyisin yksinkertaisesti aivan liikaa. Usein ammatillisessa kuntoutuksessa jututtamani nuori hakee merkitystä jossain kaukana häämöttävästä unelmien työstä, johon hän ei ehkä koskaan tule päätymään, jolloin ristiriitatila on valmis.

Unelmia ja ankkureita

Unelmia täytyy olla, mutta merkityksellisyys täytyisi osata samanaikaisesti ankkuroida johonkin konkreettiin, läsnäolevaan. Ehkäpä myös omaa taloutta ja hyvinvointia lähitulevaisuudessa ylläpitävään tai kohentavaan.

Toisaalta arvojen muutosta ei voi estää eikä kehityksen suuntaa muuttaa. Ja toki ”tunneihmisyydessä” on paljon hienoakin. Ihmiset eivät esimerkiksi tyydy enää kokemaan huonoa käytöstä, kiusaamista tai seksuaalista häirintää vaan reagoivat siihen voimallisesti ja asianmukaisesti.

Kytevä ristiriita tunnepohjalta tehtyjen tavoitteiden ja käsillä olevan arjen välillä ei välttämättä ratkea eikä hoidu terapialla.

Ja jos hoituisikin, kaikki eivät voi käydä terapiassa ahdistuksen, identiteetin häilyvyyden ja väkkäränä pyörivän elämän kompassin rauhoittamiseksi.

Mikä helpotukseksi?

Mutta mikä sitten helpotukseksi ja ratkaisuksi tähän dilemmaan?

Dilemmaan, jonka itse kohtaan omassa työssäni ammatillisessa kuntoutuksessa päivittäin. Miten tukea ammatillisen identiteetin kehittymistä realistiseen, mutta samalla mielekkääseen suuntaan, kun tunteet vievät kohti monivuotisen terapian takana siintävää epävarmaa unelmaa?

Joskus pelkkä arvoista puhuminen ja niiden pohtiminen voi auttaa, mutta helppoa se ei ole.

Lisäksi meidän ammattilaisten pitäisi kohdata nuoret heidän omaa arvomaailmaansa kunnioittavalla ja siitä kiinnostuneella tavalla. Muuten kommunikaatio ja yhteistyö hirttävät helposti. Silti toinen jalka olisi muistettava pitää tukevasti kiinni maassa ja realiteeteissa.

Kronström ehdottaa em. haastattelussa tunnetaitojen opettelemista. Ennen meillä oli talouskoulut, tarvitsisimmeko nykyisin tunnetaito-kurssitusta? Voisiko peruskoulujen oppisisällöissä olla osaavaa tunnepuolen opetusta ja ohjausta?

Ja miten tukisimme uudenlaista yhteisöllisyyttä niin, ettei nuorten tarvitsisi jumiutua neljän seinän sisälle?

Sitä pitäisi tietenkin kysyä nuorilta itseltään. Jos kauppaan lähtö ja ihmisten kohtaaminen on jo mahdotonta, sosiaaliset taidot ja tunneilmaisun ja tunneymmärryksen hienoudet jäävät varmasti kehittymättä. Sosiaalinen media ei nimestään huolimatta ole avuksi, päinvastoin.

Vastauksia näihin kysymyksiin ei ole helppo löytää, mutta keskustelua tästä tärkeästi ja vakavasta aiheessa pitäisi osata käydä. Niin ammattilaisten keskuudessa kuin myös nuorten itsensä kanssa.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.