Mielenterveysoireisen ajatellaan olevan häiriöksi muille ja toivotaan, että hän olisi ”jossain muualla” ja ”jonkun muun vastuulla”.

Aamulehti julkaisi 29.4 nimimerkillä ”Toivoton yläkoulun opettaja” liikuttavan kirjoituksen, jossa toivottiin ottamaan nuorten hätä tosissaan.

Kirjoituksessa tuotiin esiin opettajan kokema uupumus siitä, että hän on koulupäivän aikana kokonaisvaltaisesti vastuussa opettamiensa nuorten hyvinvoinnista. Opettajalla oli kirjoituksessaan hyvin perusteltuja toiveita saada järjestelmä toimimaan nopeammin ja tehokkaammin nuorten avuksi.

Kirjoitus toisti kuitenkin myös mielestäni vaarallisen ajatuksen, joka nousee mielenterveysongelmien kanssa verkostotyötä tekevän eteen yllättävän usein. Mielenterveysoireisen ajatellaan olevan häiriöksi muille ja toivotaan, että hän olisi ”jossain muualla” ja ”jonkun muun vastuulla”. Nähdäkseni toive on inhimillinen ja sitä täytyy kuulla. Parhaimmillaan me mielenterveystyön ammattilaiset jaamme vastuun oireilevan henkilön lähipiirin kanssa siten, että he jaksavat huoltaan kantaa. Ajatus siitä, että toipumaan pitää mennä jonnekin muualle, pois muiden silmistä, on kuitenkin jäänne menneestä maailmasta. Sellaisesta kylmästä maailmasta, jossa mielisairaalat rakennettiin kauas kaikesta piilottamaan sairaat kunnollisten terveiden silmistä. Siinä maailmassa sairastuneita pelättiin ja pilkattiin. Heiltä vietiin vapaus ja jopa oikeus saada lapsia. Heitä hoidettiin menetelmillä, jotka nykypäivänä täyttävät kidutuksen kriteerit.

Olemme vuosikymmenten varrella kulkeneet pitkän matkan psykiatrian synkästä historiasta nykypäivään, joka on monella tapaa toki kaukana ideaalista, muttei täysin surkeakaan. Mielenterveyshäiriöiden stigma on lievittynyt ja ihmiset uskaltavat puhua yhä useammin omista tuskaisista kokemuksistaan. Vertaistuen merkitys ihmiselle sosiaalisena otuksena on todennäköisesti suurempi, kuin pelkän terapian vaikuttavuus. Ihminen haluaa tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Hankalasti ahdistuneen on tärkeää nähdä, että muut sietävät hänen tunnetilansa, eivät pakene ja jätä yksin. Masentuneen synkkä maailmankuva tarvitsee sitä, että muut tuovat yhä uudelleen ja uudelleen pieniä valonpilkahduksia hänen pimeytensä keskelle. Jonain päivänä hän pystyy tarttumaan johonkin näistä pilkahduksista ja toipuminen ottaa askeleita eteenpäin.

Me olemme tulleet sekä yhteiskunnallisesti että lääketieteellisesti valtavan pitkälle mielen oireilun ymmärtämisessä ja hoidossa. Emme kuitenkaan tule ratkaisemaan mielenterveyskriisiä terapiatakuulla tai millään muullakaan yksittäisellä tempulla.

Mielenterveys on kuin lautta, joka kuormituksensa lisääntyessä tarvitsee alleen lisää nostetta. Tässä asiassa koko yhteiskunta voi ottaa korjausliikkeen. Meidän on pystyttävä puuttumaan nykymaailmassa ihmisiä kuormittaviin tekijöihin suuressa mittakaavassa ja toisaalta luomaan sellaisen järjestelmän, jossa tuen saaminen ei ole älykkyys- tai toimintakykytesti.

Jos työelämä- ja opiskelu saataisiin joustamaan ihmislähtöisesti ja tarvittavat hoidolliset toimenpiteet lähelle ihmisten arkea, olisimme varmasti mielenterveyden mallimaa.

Olisiko tässä tavoitetta maailman onnellisimmalle kansalle?

Yleislääketieteeseen erikoistuva, nuorisolääketieteeseen hurahtanut lääkäri Päijät-Hämeestä. Ikuisesti hoidon jatkuvuuden ja inhimillisen terveydenhuollon asialla.