Olin kauan sitten töissä Nokiassa. Silloin tällöin, kun jakovaraa oli, esihenkilö sai käyttöönsä palkankorotusbudjetin, jonka sai kohdentaa omille työntekijöilleen. Ehtona kuitenkin oli, että rahaa ei saanut jakaa tasan kaikille, vaan se piti kohdentaa muutamille henkilöille, jotka korotuksen sillä kertaa olivat eniten ansainneet.

Esihenkilölle helpointa olisi tietenkin ollut jakaa palkankorotusvara tasan kaikille, jolloin kenellekään ei olisi tullut paha mieli.

Näin ei kuitenkaan saanut toimia, sillä jakamalla rajallinen rahasumma tasan kukaan ei olisi saanut sellaista merkittävää korotusta, joka olisi tuntunut jossakin. Pieni korotus olisi kaikilta unohtunut pian. Kohdentamalla korotus muutamille, erityisen hyvää työtä tehneet saivat korotuksen, joka tuntui ja kannusti jatkamaan hyvää työtä.

Niukkuuden jakaminen

Ajatus niukkuuden jakamisesta tasan tuli mieleeni, kun pohdin masennuksen hoitoa.

Diagnoosin saa moni, hyvää hoitoa harva. Masennustilan tunnistamisen jälkeen kyllä aloitetaan yleensä lääkitys, mutta jos sen teho jää vajaaksi, nostetaan annosta usein verkkaisesti. Jos annoksen nostokaan ei kohenna vaikutusta, pitäisi kokeilla toista lääkitysvaihtoehtoa, mutta niin ei aina tapahdu, tai sitten vaihtoa kokeillaan vasta kuukausien kuluttua.

Ennen kuin vaikuttava lääkitysvaihtoehto löytyy, on saattanut kulua pitkä aika, vuosikin. Koska potilaita on paljon, saattaa seuranta jäädä harvatahtiseksi. Käyntien välillä potilaat ehtivät omatoimisesti lopettaa aloitettuja lääkityksiä kokemiensa haittojen vuoksi, jolloin seuraavalla käynnillä aloitetaan taas nollista.

Jos yleislääkärin käynnistämä masennuksen hoito ei tuota tulosta, potilas ohjataan psykiatrin vastaanotolle. Koska potilaita on paljon, on psykiatrien ajoista vielä suurempi pula kuin yleislääkärin vastaanottoajoista. Aikaa saattaa joutua odottamaan kuukausia ja seurantakäyntien välinen rako venyy helposti niin, että masennuspotilas tapaa psykiatria muutaman kerran vuodessa.

Harvatahtisten psykiatritapaamisten väliin järjestetään kerran kuussa tapaamisia mielenterveyshoitajan kanssa.

Niistäkin moni varmasti hyötyy, mutta toisaalta potilaat kuvaavat usein, etteivät kokeneet juurikaan saavansa apua siitä, että kävivät harvakseltaan kertomassa, ettei tilanne edelleenkään ole edennyt parempaan suuntaan.

Masentuneet ihmiset kokevat työkykynsä heikoksi tai olemattomaksi, jolloin heille kirjoitetaan sairauslomaa. Sairauslomajaksot venyvät usein pitkiksi, eikä jaksojen kestoa määrää niinkään ennuste toipumisesta vaan se, milloin hoitavalla psykiatrilla on tarjota seuraava aika. Jos aika menee puolen vuoden päähän, on arvioidun työkyvyttömyysjakson kesto samaiset puoli vuotta.

Aika ei maailmasta lopu, mutta työkyvyttömyysjakson venyminen heikentää merkittävästi masennuspotilaan ennustetta työhön paluusta, kuten muun muassa julkisen sektorin eläkevakuuttajan Kevan äskettäin julkaisemat tutkimushavainnot osoittivat. Kun potilaat eivät toivu, jäävät keskeneräiset potilaat pyörimään hoitojärjestelmään, joka kuormittuu entisestään. Noidankehä on valmis.

Mitä tehdä paremman hoidon eteen?

Mitä sitten pitäisi tehdä, jotta masennuksen hoito olisi tehokkaampaa ja mahdollisimman moni pääsisi hyvän hoidon piiriin?

Jotta potilas hyötyisi, hän tarvitsee intensiivistä hoitoa ja seurantaa. Jos niukat resurssit jakaa tasan kaikille, kukaan ei saa tarpeeksi. Hoidon, ja erityisesti psykiatrisen erikoissairaanhoidon piiriin päätyvien määrää on siis saatava pienemmäksi.

Katse kääntyy yläjuoksulle, sinne missä kokemus masennuksesta syntyy. Yhteiskunnan tason toimia tarvitaan, mutta ne ovat oma lukunsa, enkä niitä käy tässä pohtimaan.

Masennusoireet ovat yleisiä, mutta onko kynnys masennusdiagnoosin asettamisesta jopa liian matala?

Leimaammeko hankaliin elämäntilanteisiin liittyvän kuormittuneisuuden ja alakulon liian herkästi kliiniseksi masennukseksi?

Diagnoosin asettaminen voi helpottaa, mutta samalla se myös ankkuroi henkilön potilaaksi ja oman elämänsä subjektista tulee nopeasti hoidon objekti. Osaltaan tähän patistaa sosiaaliturvajärjestelmä.

Lyhyt tauko töistä ja kuormituksen helpottaminen voi olla tarpeen, jotta henkilö saisi hetken huoahtaa ja kerätä voimia tilanteen korjaamiseen. Sairauslomaa ei kuitenkaan voi saada ilman sairautta, joten diagnoosi tarvitaan – ellemme sitten ole valmiita muuttamaan järjestelmää.

Terapeuttista lähestymistapaa on viisasta viedä etulinjaan, jotta alun perin pienet ongelmat eivät kasvaisi suuriksi.

Mutta kuten Jussi Valtonen hiljan (Lääkärilehti 15–16/2024) tutkimustuloksiin vedoten kirjoitti , masennuksen parasta hoitoa eivät ehkä olekaan lääkkeet ja terapia, vaan liikunta eri muodoissaan.

Osa vastaanotolle hakeutuneista kannattaisi siis ohjata suoraan kävelylenkille, tai mikä vielä parempaa, tanssitunnille, mutta siihen ei pelkkä lääkärin sana taida riittää.

Kirjoittaja on masennuksen hoidosta huolestunut työeläkevakuutusyhtiö Varman ylilääkäri.