Tämän päivän lääkäri joutuu kohtaamaan työssään jatkuvasti tilanteita, joissa eettisesti oikeana näyttäytyvää toimintatapaa ei ole mahdollista toteuttaa. Kyse voi olla oikea-aikaisista jatkotutkimuksista, vaikuttavaksi osoitetusta hoitomenetelmästä, viiveettömästä hoidon toteutuksesta, jatkuvuutta tarjoavasta lääkärisuhteesta tai arkea kannattelevasta psykososiaalisesta tuesta.

Lääkärien kokemasta eettisestä kuormituksesta on viime vuosina käyty kiivasta keskustelua. Nybergin ja kumppanien katsausartikkelissa kuvataan eettisen ahdingon kehityskulkua, jossa keskeistä on eettisesti kuormittavien tilanteiden vaikutukset lääkärin käsitykseen itsestään lääkärinä ja ihmisenä sekä käsitykseen ympäröivästä maailmasta (1).

Hyvinvointivaltiomme kohtaamat rakenteelliset ongelmat ja julkisen terveydenhuollon murros ovat tuoneet lääkärin työn ytimeen aiempaa näkyvämmin kysymyksen lojaaliudesta. Kenen puolella olemme, kun päivittäisessä työssä joudumme tasapainoilemaan rajallisten resurssien ja potilaan yksilöllisen tarpeen välillä?

Yksilö järjestelmän sisällä

Lääkärin ammatti-identiteetti rakentuu perinteisesti potilaan edun ensisijaisuudelle. Tämä periaate on kirjattu eettisiin ohjeisiimme. Rajallisten resurssien palvelujärjestelmässä potilaan edun ja väestön edun välille voi viedä yhtäsuuruusmerkin: lääkäri toimii osana järjestelmää, jonka tehtävänä on turvata vaikuttava hoito mahdollisimman monelle mahdollisimman oikeudenmukaisesti.

Tämä on välttämätön päämäärä. Väestötason tarpeisiin vastaaminen etäännyttää meidät kuitenkin herkästi valitettavan kauas yksilöistä. Kun emme voi keskittyä hoitamaamme potilaaseen ottamatta huomioon tuhatta ja yhtä priorisointikysymystä, löydämme itsemme edistämässä ensisijaisesti järjestelmän parasta.

Onko ammattitoimintamme silloin enää lääkärinvalan mukaista?

Rehellistä lojaaliutta

Monissa eettistä kuormitusta aiheuttavissa tilanteissa juuri yksilö ja järjestelmä tuntuvat ajautuneen mittelöön. Kun tiedämme potilaan hyötyvän tutkimuksesta tai hoidosta, jota palvelujärjestelmä ei kykene tarjoamaan – ainakaan kohtuullisessa ajassa – joudumme valitsemaan sanamme tarkasti. Selitämmekö toiminnan rajoitteet neutraalisti resurssipuheena osoittaen lojaaliutta systeemiä kohtaan vai toteammeko kaunistelematta, ettei nykyjärjestelmä valitettavasti pysty yltämään siihen hoidon tasoon, jonka potilas ansaitsisi?

Avoin kritiikki voi herättää pelkoa siitä, että tulemme entisestään rapauttaneeksi luottamusta julkiseen terveydenhuoltoon.

Rehellisyyden ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriidassa järjestelmään kohdistuvan lojaaliuden kanssa. Eettisesti kestävän terveydenhuollon rakentamiseen tarvitaan molempia. Ilman rehellisyyttä ei ole luottamusta. Järjestelmä kehittyy vain, jos sen toimijat uskaltavat tunnistaa ja sanoittaa siinä ilmeneviä epäkohtia. Potilaan edun näkyväksi tekeminen terveydenhuollon arjessa on myös järjestelmän edun mukaista.

Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri, kansanterveystieteen kliininen opettaja ja Lääkäriliiton professiojaoksen jäsen.