Jos lääketiede olisi suppilo, olisin omassa työssäni sen kapeassa päässä. Siinä, jonne saapuvat ne, joiden hoito on epäonnistunut tai ainakin mennyt pitkäksi. Kun kaiket päivät lukee kertomuksia, joissa työkyky on hoidosta huolimatta menetetty, hiipii kyynisyys mieleen.

Hyötyykö joku selkäleikkauksista?

Parantaako psykoterapia, vai lisääkö se vain ahdistuneisuutta traumojen noustessa pintaan?

Onko lääketieteestä lopulta yhtä paljon haittaa kuin hyötyä?

Tähän sielua jäytävään kyynistymiseen auttaa kummasti puhuminen potilaita hoitavien kollegoiden kanssa. Sen jälkeen muistaa taas ainakin hetken aikaa sen, että maailmassa on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka hyötyvät annetuista hoidoista. Minä vain en työssäni heitä juuri näe.

Onnistumisten sijaan näen paljon tilanteita, joissa lääkärit ovat päätyneet kaltevalle pinnalle. Kuka auttamisen halusta, kuka epätoivosta, joku ehkä vain ajattelemattomuuttaan. Kaltevuus on usein suhteellista, mutta itse olen tottunut pitämään sovitusta kiinni, tai muuttamaan sääntöjä, jos ne eivät ole tarkoituksenmukaisia.

Ihmetyksen aihe

Yksi ihmetyksen aiheeni on lääkkeiden off label -käyttö. Esimerkiksi käyköön vaikka ketiapiini. Jos joku ei lääkettä vielä tunne, kyseessä on toisen polven psykoosilääke, jonka käyttö on hiljalleen yleistynyt erittäin paljon. Joidenkin arvioiden mukaan lääkettä kuluu nykyään enemmän muuhun kuin sen myyntiluvan mukaisiin varsinaisiin käyttöaiheisiin, jotka ovat skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoito.

Ilmiön tausta on selkeä. Unettomuutta tulisi hoitaa ensisijaisesti lääkkeettömästi, mutta se on aikaa vievää ja vaivalloista. Niinpä on helpompaa turvautua farmakologiaan. Bentsodiatsepiineja ja niiden kaltaisia unilääkkeitä tulisi käyttää vain lyhytaikaisesti, mutta kuten tiedetään, niiden käyttö on helpompi aloittaa kuin lopettaa.

Saatuaan viranomaisilta huutia, ovat lääkärit pyrkineet vähentämään varsinaisten unilääkkeiden pitkäaikaiskäyttöä. Koska lääkkeetön hoito on pysynyt yhtä haasteellisena kuin ennenkin, on avuksi löydetty ketiapiini, jonka on havaittu nopeuttavan nukahtamista ja parantavan unen jatkuvuutta. Ketiapiinin pitkäaikaiskäytöstä ei ripitetä samalla tavalla kuin bentsodiatsepiinien, koska sitä ei virallisesti pitäisi käyttää unilääkkeenä ensinkään.

Ongelma ratkaistu luovasti siis? Ei aivan! Unettomuuden Käypä hoito -suosituksen mukaan psykoosilääkkeet tulevat kyseeseen vain erityistapauksissa, eikä niiden vaikutusta pitkäaikaisen unettomuuden hoidossa ole tutkittu.

Onko siis ok jatkaa tämän mainion ”K-vitamiinin” käyttöä etenkin masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten yleisunirohtona? Mielestäni ei.

Asiallista olisi panostaa unettomuuden lääkkeettömään hoitoon, ja jos ketiapiinia välttämättä unettomuuden hoitoon tarvitaan, huolehtia siitä, että unettomuus saadaan lääkkeen asianmukaisesti hyväksytyksi käyttöaiheeksi.

Tausta samanlainen

Pitkäaikaisen kivun hoito on toinen alue, jossa usein päädytään kaltevalle pinnalle.

Tausta on lopulta melko samanlainen kuin unettomuuden hoidon ongelmissakin. Pitkäaikaista kipua tulisi hoitaa ensisijaisesti lääkkeettömin menetelmin, mutta se on työlästä. Mitä siis tehdä, kun potilas ei kykene sitoutumaan kognitiivisbehavioraaliseen terapiaan, eivätkä hänen omat selviytymiskeinonsa tue kivun kanssa pärjäämistä?

Potilaan tuska tarttuu nopeasti lääkäriin. Jos lääkärin ammatillinen selkänoja ei ole kyllin tukeva, on uhkana päätyminen epätoivoisiin farmakologisiin tekoihin, jotka nopeasti johtavat ongelman eskaloitumiseen.

Opioidien käyttö pitkäaikaisen kivun hoidossa ei Suomessa onneksi ole ainakaan vielä ryöstäytynyt samoihin mittoihin kuin Yhdysvalloissa, mutta jos työkyvyttömyyseläkehakemuksista jotain voi päätellä, olemme samalla tiellä.

Kivun Käypä hoito -suosituksen mukaan opioideja tulisi käyttää pitkäaikaisen kivun hoidossa hyvin pidättyväisesti. Kudosvauriosta johtuvan tai neuropaattisen kivun hoidossa opioidien käyttöä voidaan harkita silloin, kun kivun syy on selvä, muut hoitokeinot on kokeiltu, eikä niistä ole ollut riittävästi tehoa. Opioideista hyötyvät tutkimusten mukaan eniten ne, joilla kipu on paikallinen ja diagnoosi selkeä.

Käytännössä opioideja näkee käytettävän myös kaikkea muuta kuin selkeissä kiputiloissa. Olen nähnyt mittavia oksikodoniannoksia käytettävän muun muassa alueellisissa kipuoireyhtymissä, yliliikkuvuusoireyhtymissä, dystoniassa, epämääräisiksi jääneissä selkäkivuissa ja jopa selkeästi toiminnallisina kuvautuvissa häiriöissä. Hyöty jää usein rajalliseksi, mutta eroonkaan lääkkeestä ei päästä.

Kuten alussa totesin, lääkärin vie lääketieteen kaltevalle pinnalle useimmiten riittämättömyys potilaan epätoivon ja avun tarpeen edessä.

Jos tuota tunnetta ei pysty hallitsemaan, se voi johtaa pahimmillaan siihen, ettei hoitotilanne enää pysy lääkärin hallinnassa, vaan pinta kallistuu entisestään. Potilaan parhaaksi ja lääkärin tueksi on luotu hoitosuosituksia, joista on syytä pitää kiinni myös silloin, kun ohituskaistat houkuttelevat.