Vastaan median sisällöltään asiallisiin haastattelupyyntöihin myöntävästi silloin, kun arvelen tietäväni asiasta riittävästi, mieleeni ei juolahda soveltuvampaa kotimaista asiantuntijaa, ja tiedän ettei vaaraa ongelmalliseen kaksoisrooliin joutumisesta ole. Esimerkiksi tietyissä rikostapauksissa kieltäydyn siksi, että saatan suoraan tai välillisesti joutua jonkinlaiseen tutkimus- tai hoitosuhteeseen, ja usein kaikki ns. yleisen tason keskustelukin tulkitaan herkästi kannanotoksi tapahtumaan.

Edesmenneen viestinnän professorin Osmo A. Wiion sarkastisen pessimistisessä hengessä kirjoittamiin Wiion lakeihin kuuluu muun muassa viisauksia, joiden mukaan:

1) Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta;

2) Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa; ja

3) On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.

Kaikeksi onneksi Wiion lait eivät tietenkään ole vakavassa mielessä pessimistisiä, vaan toimivat muistutuksena, kuinka merkittävää on ilmaista näkemyksensä mahdollisimman selkeästi. Nykyisessä valtaisassa ja lähinnä lyhyisiin formaatteihin puristetussa uutisoinnissa on kuitenkin hyvin vaativaa ilmaista monimutkaisia asiakokonaisuuksia sekä tasapainoisessa että analyyttisessä muodossa. Eniten huomiota saa möläytyksillä.

Eräs ongelma tällä kentällä on, että mediassa joudutaan kilpailemaan huomiosta.

Siksi vielä haastattelijan kanssa tarkastettu asiantuntijalausuntoa siteeraava tekstikin saattaa päätyä jonkin nimettömäksi jäävän loppukäsittelijan kynsiin. Jo sanaa tai kahta vaihtamalla ja tarkoitukseen sopivin väliotsikoin se sitten ilmestyykin kärjistettynä aivan uuteen muotoon. Sellaiseen, joka nappaa koukkuunsa lukijan huomion, mutta saa akateemisen asiantuntijan kaipaamaan beetasalpaajaa verenpaineen nousuun.

Mikään uusi ongelma tämä ei ole, sillä kaiketi jo suusanallisessa tiedonvälityksessä kymmeniä tuhansia vuosia sitten moninaiset jutut niin sanotusti paranivat matkalla, ja eri uskontojen pyhiin kirjoihinkin niitä taisi ihmeinä päätyä. Matkan pituuden vuoksi erityinen merkitys muodostui termeille merimiesjuttu ja Lapin-lisä.

Ongelmaksi näen kuitenkin sen, että olen viime aikoina törmännyt ilmiöön myös hyvin luotettavina pidettyjen ja arvostettujen tiedotusvälineiden prosessoimissa uutisissa. Nehän joutuvat enenevästi kilpailemaan keltaisen lehdistön ja nettisatuilun kanssa.

Akateemiset asiantuntijat, joiden useimmiten varovaisista kommenteista muokataan jotain aivan muuta, ovat luullakseni tekemisissä osin ratkaisemattomissa olevan ongelman kanssa.

Tilanteessa täytynee lohduttautua, että huolellisella tiedottamisella ongelma on minimoitavissa vaikkei olekaan eliminoitavissa. Medialle pitää antaa palautetta, mutta harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta täydellinen kieltäytyminen enemmästä yhteistyöstä ei ole pitkällä aikavälillä hyvä ratkaisu. Tyhjiön näet täyttävät varsin helposti sellaiset haastateltavat, joilla kyky itsekritiikkiin ja varovaisuuteen on poikkeuksellisen heikko. Asiantuntijuuden arvioiminen on näet suurelle yleisölle vaikeaa. Onhan se sitä jopa sellaisille akateemisesti koulutetuille, joilla on sekä asiantuntijanäkemyksestä poikkeavia käsityksiä että poikkeuksellinen tarve koettuun oikeassa olemiseen.

Asiantuntijaroolissa voikin tällöin päätyä joskus myös näytelmän pahaksi roolihahmoksi, jonka persoonasta ja työurasta tehdään estoitta hyvin eriskummallisia oletuksia. Tämän perusteella sitten hyvinkin vinoutunut käsitys jostain kliinisestä tai tieteellisestä kysymyksestä varjeltuu, ja sen hellimistä voi jatkaa.