Suoratoistopalvelujen valikoimaa tutkaillessa voi päätellä, että lääkärisarjat ovat suosittuja. Ja niitä on moneen lähtöön. Olisi kiinnostavaa tietää, katsovatko niitä myös lääkärit.

Tämän hetken yksi suosituimmista lääkärisarjoista on The Good Doctor (Netflix, Amazon Prime, Viaplay), joka seuraa nuorta autistista ja Savant-lahjakasta kirurgia. Kyseessä on korealaisen sarjan jenkinnös, jonka pääjunailijana on House-sarjan luoja Michael Shore. Itse jaksoin katsoa sitä parin jakson verran, ja mielenkiinto vain lopahti. Sarja on tällä hetkellä Netflixin yhdeksäksi suosituin sarja Suomessa.

Lääkärisarjojen suosiota on selitetty mm. sillä, että ne tuovat elämän ja kuoleman jännitteen kuvaruudulle. Tämä on varmasti totta.

Ne ovat myös maallikoille sopivan viihdyttävä tirkistysaukko sairaalan ja lääkärien toimintaan, vaikkakin lääketieteen kannalta turhat mutkat ja diagnostiset kiemurat on hiottu nopeatahtiseksi viihteeksi.

Lopulta hyvätkin lääkärisarjat vajoavat ajan kanssa saippuaoopperamaiseen ihmissuhdemuhinaan, jossa lääketieteen kuvaaminen jää usein taustakohinaksi.

Silti on pakko myöntää että olen itse aikoinaan jumittunut seuraamaan kahta kovin erilaista lääkärisarjaa.

Koukuttavaa viihdettä

Toinen niistä oli ER (HBO Max), kiireisen päivystyspoliklikan eloa kuvaava laadukas sarja. Suomessa sarja oli nimetty hieman harhaanjohtavasti Teho-osastoksi. Sarjasta on jäänyt mieleen ensimmäisten kausien karismaattiset lääkärit, joista Tohtori Rossia näytellyt George Clooney nousi sarjan myötä tähteyteen. ER:n vahvuutena olivat haastavat, jopa eettistäkin pohdintaa vaatineet ja vaikeita päätöksiä sisältäneet hoidolliset tilanteet. Parhaita jaksoja voisi hyvin käyttää lääketieteen etiikan oppitunneilla – näin muistan aikoinaan ajatelleeni.

Toinen sarja johon koukutuin oli tietenkin House (Amazon Prime, Viaplay), jonka pääosassa oli kutkuttavan kummallinen, ärsyttävän ja ihastuttavan roolin tehnyt Hugh Laurie, brittinäyttelijä ja monen laatusarjan tae. Sarja kuvasi usean erikoisalan muodostamaa diagnostista yksikköä, jossa Housen sana oli laki.

Potilastapauksien takana oli yleensä jokin harvinaissairaus, ja diagnostiikka perustui Housen erikoislaatuisiin ja rohkeisiin olettamuksiin ja hoidot lähtivät liikkeelle kuin lennosta. Realismia oli sopiva ripaus, mutta kyllähän sarja toimi lähes kokonaan Housen ristiriitaisen persoonan varassa. Sarjassa oli ironiaa, sarkasmia ja (sopivan mautonta) huumoria. Vaikea muuten kuvitella nykypäivänä sarjaa, jossa olisi keskiössä hydocodoni-pillereitä (Vicodin) päntiönään napsiva lääkäri.

Mutta on myös toisenlaisia (laatu)sarjoja, jotka tutkailevat lääketiedettä tai sen lähellä olevia ilmiöitä syvällisemmin, tarkemmin ja usein myös uusia näkökulmia avaten.

Näistä ehkä vaikuttavin on Dopesick (Disney+), palkittu sarja, joka sukeltaa kaikkien tunteman opioidikriisin alkulähteille. Sarja perustuu toimittaja Beth Macyn samannimiseen kirjaan, joka on käännetty myös suomeksi. Sarjan päähenkilö on kaivosteollisuusalueella toimiva lääkäri Samuel Finnix, jota näyttelee antaumuksella ja vakuuttavasti Michael Keaton. Hahmo pohjautuu pitkälti alabamalaisen lääkärin Stephen Floydin kokemuksiin ja koettelumuksin opioidikriisin keskellä.

Samuel Finnixiin keskittyvän juonen ympärille punotaan taiten tarinaa Purdue Pharman uuden, tehokkaan mutta mukamas vaarattoman kipulääkkeen lanseerauksesta, lääke-edustajien keskinäisestä kilpailusta, lääkemarkinnoinnin uusista innovaatioista ja viranomaisten tutkimuksesta kehkeytyvän kriisin pyörteissä. Vaikka sarjan tarina on mediasta tuttu, silti sarja vetoaa ja koskettaa, eikä uhrejakaan unohdeta.

Lääkärinä häkellyin etenkin lääkemarkkinoinnin ”nerokkuudesta” ja epäeettisyydestä, ja yllättäen nuo markkinointikeinot olivat oudon tutuntuntuisia.

Toisenlaista maailmaa kuvaa Dropout (Disney+), joka kertoo millaista jälkeä syntyy kun kunnianhimoinen startup-yrittäjä ja terveydenhoito laitetaan samaan myllyyn. Tämäkin tarina on lehdistä luettu mutta luettuna sitä on lähes mahdoton sulattaa tai ymmärtää.

Miten ihmeessä Theranoksen perustaja Elisabeth Holmes sai kerättyä miljoonien ja taas miljoonien sijoitukset yritykselle, joka lupasi mullistaa terveydenhuollon (tai ainakin verinäytteiden oton ja analytiikan) mutta paljastui yhdessä yössä täydelliseksi petokseksi? Yrityksen hallitukseen saatiin houkuteltua vaikuttajia aina Henry Kissingeriä myöten. Elisabeth Holmesista tuli suoranainen popikoni, joka kohosi yliopisto-opinnot keskeyttäneestä opiskelijasta hetkessä stevejobs-maiseen kulttiasemaan.

Sarja kertoo Holmesin tarinan uskottavasti, ja tuo Theranoksen nousukiitoon ymmärrettävän juonteen. Roolistaan Emmy-palkitun Amanda Seyfriedin roolityö tuo tarinaan koskettavuutta ja jopa samaistettavuutta. Vilpitön halu kehittää uusi teknologia verinäytteiden ottamiseen ja nopeaan analytiikkaan kääntyy kuin huomaamatta petosten ja valheiden ja kyynisyyden tarinaksi. Parin veritipan ja siitä tehtyjen satojen tutkimusten pikamenetelmä kuulostaa heti alkuun epärealistiselta mutta sijoittajat siihen kuitenkin uskoivat.

Sarjan edetessä yliopisto-opinnot keskeyttänyt Holmes kokee muodonmuutoksen ja nousee nopeasti vakuuttavaksi hissipuheiden pitäjäksi, lehtien kansikuvalellikiksi ja saa tuekseen häkellyttävän vaikuttavan sijoittajaryppään. Kasvutarina kai tämäkin.

Lopulta luvatun teknologian kehittely ei tietenkään onnistu, ja monet mutkat pitää vetää suoriksi. Lopulta tuikitavalliset verinäytteet analysoidaan salaisessa laboratoriossa aivan samoilla analysaattoreilla, joita kilpailijat käyttävät. Se miten kupla lopulta puhkeaa, jääköön tässä kertomatta…ettei tule liikaa juonipaljastuksia. Dropout alleviivaa ainakin sen, ettei enkelirahoittaminen ja terveydenhoito ole välttämättä hyvä yhdistelmä, ja samalla sarja on myös mielenkiintoinen tarina yksilökultista ja sen syntymisestä.

Yllättävä esimerkki

Kolmas esimerkki lääketieteen ja televisiodraaman kohtaamisesta on jokseenkin yllättävä. This England (Viaplay) kertoo Britannian pääministerin Boris Johnsonin valtakauden alkukuukausista. Politiikan sijasta keskiössä on luonnollisesti koronapandemia ja se miten Englanti kohtaa sen. Vauhti on hurja mutta reaktiot hitaita, meno väkisinkin kaoottista ja totuutta manipuloidaan tilanteen ja tarpeen mukaan.

Johnsonia näytelevä Kenneth Branagh vakuuttaa ja tuo ruudulle ilmielävän Shakespeare-sitaatteja viljelevän pääministerin ilmeitä, eleitä ja puhetyyliä myöten. Loput illuusiosta hoitaa taidokas maskeeraus. Kokemus on häkellyttävä. Jokaisen on syytä katsoa ainakin kauden ensimmäinen jakso, ihan pelkästään Kenneth Branaghin ilmiömäisen eläytymisen takia.

Sarja tempaisi mukaansa ja vaikuttaa etenevän vääjäämättömästi kohti tuhoa ja suurta tragediaa. Lopulta kuin ihmeen kaupalla syvintä epätoivoa ei koeta vaikka läheltä liippaa. Downing Streetin lisäksi vieraillaan hoivakodeissa, sairaaloissa ja ikäihmisten kotona. Tunnelma on levoton, kaoottinen mutta myös dramaattinen ja surullinen. Nyt katsottuna kokemus on miltei ahdistava, ja ehkä sarjan pariin kannattaakin palata vasta kun seuraava pandemia kolkuttelee ovella.

Lääketiedettä voi siis kuvata ja käsitellä muustakin näkökulmasta kuin yhden sairaalan, tietyn osaston tai poliklinikan toiminnan näkökulmasta. Tällainen käsittely tuo tarinaan syvyyttä ja yhteiskunnallista kerroksellisuutta.

Lisäksi tarinaa ei tarvitse kuorruttaa ihmissuhdekriiseillä. Nämä kolme sarjaa eivät myöskään kaipaa uusia tuotantokausia – paitsi ehkä This England; sen verran tapahtumarikas Boris Johnsonin valtakausi pandemiakevään jälkeenkin oli.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.