Kevään viimeisenä päivänä ajelin puolisoni kanssa nuoruuteni kotikaupunkiin, Helsinkiin, juhlistamaan valmistujaisia. Kaunis kaupunki, varsinkin näin kesän korvalla. Esplanadin puistossa on hienot istutukset ja itse puisto täynnä iloisia nuoria ihmisiä.

Muistelin, kuinka mekin noilla tienoilla vietimme moniakin vappuja ja muita juhlia, silloin kauan ja kuitenkin aika vähän aikaa sitten. Juhlissa tapasin ihmisiä, joista joitakin en ollut tavannut koskaan aiemmin ja toisia en vuosiin. He olivat samasta sosioekonomisesta ryhmästä kuin minä, aikoinaan koulussa menestyneitä ja sittemmin korkealle kouluttautuneita: lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia, ekonomeja.

Muistan, kuinka nuorempina meillä entisillä luokkiemme priimuksilla saattoi olla taipumusta ns. päteä: vaikuttaa urallaan ja muussa elämässään menestyneiltä. Nyt, kun monilla jo eläkeikä häämöttää ja kaikki ovat saaneet osansa elämän arvaamattomuudesta, sellaiseen ei enää ole tarvetta. Keskustelimme siitä, mitä kaikkea elämäämme on tähän asti kuulunut ja asiaan olennaisesti liittyy mahdollisen jälkikasvun kuulumiset.

Miten meidän jälkikasvumme sitten voi? Vastaus kuuluu: vaihtelevasti.

Jokin on muuttunut

Keskusteluissa tuli jälleen kerran esille, että meidän koulutettujen vanhempien aikuiset lapset ovat saaneet hämmästyttävän paljon mielenterveys- ja neurologisten häiriöiden diagnooseja. Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden sekä lievät autismikirjon häiriöt ovat niin tavallisia, että niiden mainitseminen ei juurikaan vaikuta keskustelun kulkuun, eivätkä vakavat, psykoottistasoiset mielen sairaudetkaan ole harvinaisia.

Kun omilta koululuokiltani tai lääkiksen kurssilta en muista ainoatakaan, jolla olisi varmasti ollut tällainen häiriö tai sairaus, niin kyllähän jokin on muuttunut. No, tämän tietävät kaikki.

Suuri kysymys onkin: mikä sitten?

Erään mahdollisen osan vastauksesta miljoonien eurojen kysymykseen antaa FM Mia Pohtola väitöskirjassaan . Hän hahmottelee psykiatrian kehitystä alkaen 1800-luvulta, jolloin fokuksessa olivat hyvin vaikeat mielenterveyden häiriöt, aina nykyaikaan asti.

Kannattaa lukea juttu, mutta jos ei viitsi niin tässä kaksi lainausta: ”(Psykiatrian) kriisin kaavan elementit alkavat Pohtolan mukaan täyttyä myös Suomessa. Ajankohtaisessa keskustelussa nousevat esiin mielenterveyskriisin lisäksi nuorten kasvanut pahoinvointi, ADHD-diagnoosien kasvu, mielenterveyspalvelujen ruuhkautuminen ja suomalaisen psykiatrian ammatilliset haasteet näiden teemojen keskellä.”

Ja: ”Aikamme mielenterveyden kriisi on oire psykiatrian orastavasta uudesta kriisistä, jonka taustalla on diagnostiikan keskeinen asema niin psykiatriassa kuin yhteiskunnassa ja kulttuurissakin. ”

Diagnoosista

Lääketieteessä pidetään itsestään selvänä, että diagnoosi on keskeinen, ehkäpä tärkein yksittäinen seikka hoidon ja paranemisen/lievittymisen tiellä. Voisiko edes olla toisin?

Väite, että diagnoosi olisi keskeinen asia yhteiskunnassa ja kulttuurissakin, on kiinnostava. Diagnoosi tarkoittaa määrittelyä. Jotta jonkin asian kanssa voi elää tai jotta jostakin asiasta voi hankkiutua eroon, se kai täytyy määritellä?

Voisiko henkisen pahoinvoinnin ja mielen sairauksien hoito perustua johonkin muuhun kuin lääketieteeseen ja diagnostiikkaan?

Siinäpä kysymys, johon lienee pakollista löytää ainakin osittain myönteinen vastaus. Jos nimittäin nämä häiriöt ovat kaikissa kuplissa yhtä yleisiä kuin omassani, on selvää, että nykyinen luokittelu- ja hoitotapa ei ole tehokas eikä riittävä.

Asia on muutenkin vivahteikas, eikä kysymys ole pelkästään lääketieteestä ja hoidoista, vaan kulttuuristamme. Miten sanoitamme kärsimystä ja mikä on ja mikä kuuluisi olla lääketieteen osa henkisen ja sosiaalisen kärsimyksen ongelman ratkaisemisessa.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.