Olin lounaalla puolitutun kollegan kanssa, joka toimii yrittäjänä pelkästään yksityisellä sektorilla tarjoten vuokralääkäripalveluita hyvinvointialueiden resurssipulassa. Keskustelimme lääkäriydestä, Suomen terveyspolitiikasta, uudesta hallitusohjelmasta, sotesta ja omista työkokemuksistamme.

Tapaamisen päätteeksi kollega totesi vilpittömän ilahtuneena: “Kiva, kun et pidä minua täysin häikäilemättömänä veronkiertäjänä.”

Naurahdin: “No kiva, että et itse koe minua noin mustavalkoisena ja tuomitsevana.”

Olisin voinut jopa loukkaantua kollegan yllättävistä sanoista, mutta sen sijaan opin jotain todella arvokasta.

Todellisuus on tulkintaa.

Meillä on taipumus alitajuintaisesti ajatella, että toinen ihminen tarkastelee ja kokee maailmaa jotakuinkin samalla tavalla kuin me itse. Meidän omat kokemuksemme ja oletuksemme ovat lopulta ainoat tuntemamme, joten pidämme niitä eniten oikeana.

Näin ei tietenkään ole.

Me myös oletamme ihmisten olevan sellaisia, jollaisina heidät näemme. Mutta tietenkin he ovat enemmän: niin kuin me itse olemme paljon enemmän kuin mitä kulloinkin näytämme ulospäin.

Uhmäikäisen kokemus

Hyvä esimerkki on uhmaikäinen lapsi, joka vetää itkupotkuraivarit.

Saatamme turhautua, jos unohdamme, että parivuotias ihmisenalku kokee maailman eri tavalla kuin me aikuiset. Hän vasta opettelee mitä on oma ja toisen tahto, mitä ovat pettymykset ja tunteiden säätely.

Kun joku ilmaisee omasta ajattelustamme poikkeavan näkemyksen, mitä enemmän ajatus eroaa omastamme, sitä vaikeampi meidän on ymmärtää sitä: “Miten tuo voi ajatella noin?”

Ääritapauksessa saatamme pitää toista jopa vähä-älyisenä.

Premissi on toki se, että oma ylivertainen ja oikea ajatusmaailmamme on parempi kuin tämän toisen ja antaa meille oikeuden tuomita hänet. Tällöin on hyväksyttävää näpäyttää toisinajattelijaa, kritisoida persoonaa, jopa canceloida tai maalittaa – ah, nuo some-aikamme algoritmien suosimat ilmiöt.

Hyvät vs. pahat

Olemme nopeita puhumaan ja tuomitsemaan, mutta osaammeko enää kysyä ja kuunnella?

Jos kunnioitus ja halu ymmärtää koskee vain itsemme kaltaisia ja samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, onko puheellamme tasa-arvon ja sananvapauden puolesta pohjaa?

On helpompaa huutaa “rasisti” kuin kysyä: “Mikä sinua eri ihonväreissä, kulttuureissa tai maahanmuuttajissa noin ahdistaa ja miksi?” tai leimata toinen “vihervassariksi” kuin kysyä: “Mitä sinä pidät arvokkaana ja millaiseen parempaan huomiseen uskot?”

Mitä yritän sanoa: Olemme luoneet sellaisen keskustelukulttuurin, jossa on mustavalkoiset hyvikset ja pahikset.

Iskemme helposti erilaisia leimoja muiden otsaan kiillottaen omaa kruunuamme. Moni keskitietä kulkeva sanoo, ettei uskalla edes osallistua keskusteluun, koska pelkää tulevansa väärinymmärretyksi.

Eräs kollega lähetti minulle terveisensä ja kertoi toivovansa, että en liikaa varoisi kirjoituksiani muiden mielipiteiden pelossa.

Miksi me pelkäisimme toistemme mielipiteitä?

Milloin erilaisista mielipiteistä on tullut uhka?

Ihmiset ovat samanarvoisia

Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia.

Ihmiset kuitenkin ovat.

Pitää myös voida todeta, että on asioita, jotka eivät ole mielipidekysymyksiä. Sananvapaus tuo mukanaan vastuun, eikä yksilönvapaus tarkoita lupaa satuttaa muita.

Tuhansia vuosia vanhan sanonnan mukaan näemme helposti roskia muiden silmissä, emmekä ilmeisesti vielä 2020-luvullakaan ole kehittyneet niin, että olisimme edes tietoisia omaa näkökenttäämme peittävistä hirsistä.

Onko silkkaa naiiviutta kuvitella maailma, jossa me eri tavalla sokeat ihmiset kuitenkin sietäisimme toisiamme?

Eräs viisas sanoi, että silmä silmästä sokaisee koko maailman.

Teemme jatkuvasti erilaisia automatisoituneita oletuksia ja tulkintoja ympäristöstämme, itsestämme ja muista. Se on meille välttämätöntä, ettei elämän epävarmuus kävisi sietämättömäksi.

Ajoittain voi kuitenkin muistuttaa itseään siitä, että olisi hyvä tehdä oletuksia toisista siten, miten toivoo niitä tehtävän itseään: avoimuudella ja armollisuudella.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti ja kliininen opettaja Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.