“Meillä ei ole sulle pukuhuoneen avainta eikä pukukaappia, mutta voit käydä vaihtamassa vaatteet tuossa roskiksen takana”, ohjeisti osastonhoitaja, kun saavuin erään amanuenssuurini ensimmäisenä päivänä sairaalalle.

Otin tilanteen huumorilla ja lähetin opiskelukaverieni pienryhmän WhatsApp-chattiin kuvan roskiksesta, jonka viereen kirjoitin “kandin paikka”.

Olen saanut nyt melkein kaksi vuotta toimia Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa kliinisenä opettajana heti valmistuttuani. Äkkiloikka opiskelijasta opettajaksi on asettanut minut aitiopaikalle seuraamaan tulevien kollegoiden matkaa ammattilaisiksi. Se on laittanut minut myös katsomaan taaksepäin omaan opiskeluaikaani. Vaikka omista opinnoistani ei ole kauan, olen yllätyksekseni havainnut, että olen jo nyt melkein unohtanut, millaista oli olla kandi!

“Valmistumme, erikoistumme ja unohdamme, että mekin olimme joskus kandeja” , kirjoitin Lääkärilehdessä (28.04.2021) ja olen heti valmistuttuani langennut tähän kuoppaan, josta muita kandina varoitin.

Miksi meidän pitäisi muistaa, että olemme olleet kandeja?

Koska se pitää hyvällä tavalla nöyränä. Se toimii muistutuksena siitä, että olemme kaikki menossa kohti samaa ammatillista päämäärää – laadukasta medisiinaa ja potilaan parasta – eri kohdissa kukin omalla uramatkallaan, ei koskaan täysin valmiina. Tällainen asenne rakentaa sukupolvien välistä kollegiaalisuutta ja vahvistaa siten koko ammattikunnan työhyvinvointia sekä edistää tietotaidon ja osaamisen siirtymistä kollegapolvilta toisille myös pitkällä aikavälillä.

Vaikka olisimme unohtaneet omat kandiaikamme, jokainen meistä varmaan muistaa oman ensimmäisen lääkärin viransijaisuutensa. Monet meistä tulevat todennäköisesti myös tulevana kesänä törmäämään neljännen vuoden kandeihin, jotka ovat juuri astuneet työelämään lääkäreinä. Voimme ehkä muistella kandiaikojemme heitä kohdatessamme kysymällä, millaista lääkisopiskelu on tänä päivänä ja miten heillä menee.

Pelottelu ei kasvata vastuulliseksi

Muistan, miten itse ennen omaa ensimmäistä lääkärin viransijaiskesääni murehdin, etten osaisi käytännössä hoitaa akuutteja hätätilanteita, kun sisäinen malli käytännön tilanteen etenemisestä oli hutera. Tämän vuoksi yritin mielessäni etukäteen simuloida erilaisten hätätapausten hoitoa ja opetella ulkoa hoitoprotokollia, lääkkeitä ja annoksia.

Eräässä pienryhmäopetuksessa uskaltauduin kaikkien edessä esittämään opettajallemme fataalin akuuttipatologian hoitoon liittyvän kysymyksen, jota opettaja ei arvostanut, sillä hän reagoi hieromalla pirtusuolaa kipeimpään pelkooni: “Te olette ensi kesänä vastuussa ihmishengistä, joten tällaiset teidän pitäisi kyllä kysymättäkin osata.” Minua hävetti silmittömästi, että edes kysyin.

Kunpa olisin osannut sanoittaa opettajalle, että yritän parhaani mukaan valmistautua kesän vastuuseen ja siksi kysyn.

Olen täysin vakuuttunut, että opettaja tarkoitti hyvää paasatessaan työmme vastuullisuudesta, joka meillä oli edessä. Kuitenkin samalla minusta tuntuu, että vuosikymmeniä erikoislääkärinä toimiminen oli pyyhkinyt hänen mielestään, miltä tuntuu olla nelosen kandi, joka ei ole ikinä edes määrännyt verenpainelääkettä.

Olen sittemmin työelämässä suoriutunut erilaisten akuuttipatologioiden hoidosta – kiitos fantastisten senioreideni, jotka minua ovat kouluttaneet – ja koen, että ylivastuullisena nelosen kandidaattina kokemani etukäteishuoli omasta riittämättömyydestä oli osin kohtuuton.

Ennen kaikkea se oli tarpeeton. Lääkäriksi opiskeleva kandi ei kasva vastuulliseksi ammattilaiseksi sillä, että häntä pelotellaan fataaleilla virheillä, ankaralla vastuulla, velvollisuuksilla ja riittämättömyydellä tai sillä, että hänet heitetään yksin syvään päätyyn, vaan sillä, että häntä kannustetaan toimimaan oman osaamisensa rajoissa ja että hänelle annetaan riittävät eväät ja tuki jo koulutuksessa pärjätä työssään myös tosipaikan tullen.

Pelottelu ei kasvata vastuulliseksi. Se pitäisi korvata kunnioittavalla luottamuksella: me uskomme teihin, teistä tulee taitavia kollegoita, ja me tuemme teitä.

Ja ennen kuin joku konkarisankarikollega tuhahtaa tällaisen puheen tulevan helpolla päässeiden 2020-luvun heikkojen ja mukavuudenhaluisten pullamössölääkärisukupolvien suusta, sanon sinulle rakas kollega, että peräänkuuluttamani vastuullistamismetodiikka olisi tehnyt hyvää sinullekin omana opiskeluaikanasi.

Kollegiaalisuus on kunnioittavia arkitekoja

Kerran amanuenssina jonotin ruokalaan, ja vanhempi minulle tuntematon kollega asettui kiireisen oloisena jonottamaan perääni. Koska olin tottunut rooliini “roskiksesta seuraavana”, päästin hänet edelleni sanoen: “Mene vain edelleni, minä olen vain kandi”. Hän kiitti ja asettui eteeni, mutta kääntyi: “Mitäs sinä kandina täällä teet?”

Kerroin hänelle lyhyesti amanuensuuristani ja erään patologian diagnostisista kuvantamislöydöksistä, joiden kriteereitä olin juuri sinä päivänä pohtinut. Kollega sattui olemaan radiologi, ja aiheen tultua puheeksi keskustelu jatkuikin samaan lounaspöytään. Lounaan jälkeen radiologikollega suositteli minulle kiinnostukseni mukaisia tutkimusjulkaisuja ja kutsui minut radiologian erikoistuvien koulutuspäivään. En ikinä unohda, miten tämä osastonylilääkäriksi osoittautunut kollega sai minut tuntemaan itseni arvokkaaksi, vaikka olinkin “vain kandi”.

Kandeissa on tulevaisuus

Kandeissa on alamme tulevaisuus. Kandit on helppo nähdä yhtenä isona massana ja heihin on helppo attribuoida erilaisia ryhmäominaisuuksia, mutta he ovat yksilöitä.

Tämän voin kuitenkin sanoa koko uudesta kandipolvesta: He eivät ole päässeet liian helpolla, heidän stressinsietokykynsä ei ole aiempia polvia heikompaa, he eivät ole syy päivystysten kesäruuhkiin, eivätkä he ole vastuuttomia, ahneita, laiskoja tai muutenkaan “pilalla”.

Päinvastoin he ovat selviytyneet opiskelijaelämänsä alun pandemiaeristyksen sosiaalisesta tyhjiöstä, he haluavat lääkäreiksi terveydenhuollon kriisistä huolimatta, he ottavat vastuun itsestään ja potilaistaan pitämällä huolta omasta hyvinvoinnistaan ja tuntemalla oman osaamisensa ja jaksamisensa rajat. He vaativat laadukasta opetusta, koska he haluavat tulla taitaviksi ammattilaisiksi.

He haastavat käsitystämme siitä, mitä lääkäriys on 2020-luvulla.

Lääkärikuntaan mahtuu erilaisia persoonia, joilla on monenlaisia taitoja ja erikoistunutta osaamista, mutta meillä kaikilla on yhteinen päämäärä ja arvo: potilaidemme paras. Toisin sanoen: toinen toisemme paras. Tämä pitää sisällään kollegojen kunnioittavan kohtaamisen kandeista professoreihin.

Rakkaat kollegat: kohdelkaamme kandeja kuten toivoisimme tulevamme kohdelluiksi, arvokkaina ihmisinä ja taitavina kollegoina varhaisessa uravaiheessaan.

Jos tämä tuntuu vaikealta, on hyvä pitää mielessä, että kandit todennäköisesti hoitavat meitä, kun itse olemme joskus sairaita.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti ja kliininen opettaja Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.