Tiuskinnassani oli pinnallisesti kyse epäonnistuneesta kommunikaatiosta.

Eräänä iltana päivystin jälleen kerran sisätautien päivystyksessä. Potilaslista oli loppumaton. Olin tutkinut potilaita yksi toisensa perään tauotta aamusta asti, ja sama tahti jatkui. Illan kuormitushuipussa sairaanhoitaja koputti minua olalle sanoen että saman sairaalan yleislääketieteen päivystyksessä on potilas, joka siirtyy sisätautipäivystyksen kautta osastolle: “Jos voisit vilkaista?”

Klikkailin auki potilastietojärjestelmän miljoonia välilehtiä yrittäen hahmottaa, mistä on kyse. “Alaraajan ruusu. Potilas siirtyy osastolle sisätautien päivystyksen kautta, jossa lääkelistan laadinta ja i.v.-mikrobilääkkeen aloitus.”

Kädet täynnä töitä marmatin puoliääneen: “ Tulosyy puuttuva lääkelista?! ” Soitin asiasta allekirjoittaneelle vastavalmistuneelle kollegalle, jonka satuin tuntemaan. Hän oli vastatessaan jo lähdössä kotiin ja sulkenut potilastietojärjestelmän: “Ei siinä mitään ihmeellistä ole, mutta en halunnut kokemattomana ohjelmoida osastolääkkeitä. Sisätaudeillahan se hoituu.” Turhauduin. Myönnyin lakonisesti, mutta muistutin kollegaa napakasti talon sisätautipäivystyksen kuormituksesta ja ehdotin, että seuraavalla kerralla hän konsultoisi ensin.

Minä, joka luulin olevani taitava kommunikoimaan, puhuin kollegalle tylysti. Noloa. Kysyin itseltäni usein oivalluksiin johtaneen kysymyksen: Mitä hyötyä tästä käytöksestä oli minulle? Tajusin, että pohjimmiltaan se oli egoni suoja, heijastus omasta epävarmuudestani. Kyseinen kollega oli aiemmin eräässä sosiaalisessa tilanteessa sivuuttanut minut kokonaan, mikä lienee jäänyt kalvamaan alitajuntaani. Hylätyksitulemisen kokemus oli sohaissut epävarmuuttani ja aktivoinut egon defenssin. Tunteeni kyseistä henkilöä kohtaan oli siksi lähtökohtaisesti varautunut, mikä johti automatisoituneesti negatiivisiin tulkintoihin kollegan toimista. Koin myös ylemmyydentunnetta siitä, että olisin itse osannut hoitaa potilaan, mutta kollega ei. Näin annoin itselleni oikeuden tuomita hänet, olla tyly ja näpäyttää, kokea itseni paremmaksi. Miten alkukantaista ja ennen kaikkea turhaa.

Tiuskinnassani oli pinnallisesti kyse epäonnistuneesta kommunikaatiosta. Pinnan alla on kuitenkin enemmän. Tauotta päivystämisen rasitus, ylivuotopotilaiden suodattamisen turhauttavuus, akuutisti sairaiden tunnistamisen paine, hälinä ja muut ulkoiset tekijät altistivat tilanteessa koetulle affektille.

Perusterveydenhuolto ja julkinen sektori ovat Suomessa kuralla. Se näkyy kaikessa. Ylivuotopotilaat tukkivat päivystykset. Tilanne on nihkeä sekä hoitoa tarvitseville potilaille että henkilökunnalle, joka ylikuormittuu tai lopulta karkaa yksityiselle. Harva haluaa tai jaksaa työskennellä aliresursoidussa hulabalooyksikössä, etenkään kun yksityiseltä saa tupla- tai triplapalkan ja miellyttävät työpuitteet. Mikään lääkärien koulutusmäärän lisäys tai ei auta, kun systeemi on sairas.

Liian monet terveydenhuoltomme peruspilarit, kuten potilas- ja hoitoprosessit, potilastietojärjestelmät, sairaala-arkkitehtuuri ja -logistiikka ovat optimoimatta. Jos julkista terveydenhuoltoa johdettaisiin yhtään bisneslähtöisemmin, monta resurssi- ja rahareikää olisi jo tilkitty. Jos sitä johdettaisiin yhtään inhimillisemmin, lääkärit eivät palaisi loppuun, sairaanhoitajilla olisi pohjoismainen palkkataso ja ketään ei kotiutettaisi ilman realistista jatkosuunnitelmaa ja apua. Tähänastiset korjausyritykset ovat olleet kuin tekohengitys mahalaukkuun: kiusallisen toimimattomia, jopa haitallisia.

Kuten omassa kommunikaatiokonfliktissani, myös terveydenhuollon ongelmien ratkaisemisessa juurisyyt on tunnistettava ja niihin on puututtava, sillä oireenmukainen hoito ei enää auta. Toivottavasti tämä on uusien hyvinvointialueiden agendassa sijalla 1.

Lääketieteen kliinisten opintojen alkuun on myös syytä lisätä opetus, jossa harjoitellaan osastomääräysten tekemistä.

Kirjoittaja on lääketieteen kandi Helsingistä.