Helsinki. Kello 9.58 arkisena torstaina suljettujen ovien takana, mutta en ole yksin.

Viisarin naksahtaessa ovet taipuvat ja jono lähtee etenemään. Ateneumin koristeellinen portaikko seisahduttaa pakostakin. Sellaista ajan trendeille taipumatonta kauneutta nykysilmä näkee harvoin.

Toiste en pysähdy. Viipotan suurinta sallittua museonopeutta ohi kuuluisuuksien.

Sivuutan poikaansa sylittelevän Kuningatar Blankan.

Pariisin Luxembourgin puistoa tuskin vilkaisen.

Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä kyhmyisine käsineen, hekin jääkööt myöhemmäksi.

Tiedän, että ellen ole ensimmäinen, käy minulle kuin kandille ryhmäopetuksessa – kohta näkisin vain muiden selkiä.

Albert Edelfeltin näyttely on vetänyt Ateneumiin jopa 4 500 kävijää päivässä. Minä olen tullut tänne mielessäni vain yksi. Olen tullut tapaamaan kollegaa.

Lääkäri hänen vieressään

Punaisen salin seinällä hän on, vuonna 1902 ikuistettu J. W. Runeberg lähes aidossa mittakaavassaan.

Jäämme kaksin. Katselen kaikkea tuttua. Valkoista takkia ja stetoskooppia, vuosisadan säilyneitä lääkäriyden symboleja. Myös asetelma, jossa potilas makaa vuoteella ja lääkäri seisoo hänen vierellään, on muuttumaton ainakin meille, joiden roolina ei ole parantaa vaan saattaa.

Potilas on kuitenkin vieras. Puoliksi viltin alla lepäävän kasvoilla ilme on kärsivä, mutta kasvot nuoret ja lihasmassa hyvä. Sairaus ei ole voinut jatkua pitkään. Professori Runeberg on asettanut sormensa potilaan ranteelle valtimopulssia tunnustellen.

Mielessäni työdiagnoosiksi nousee haavakuume. Mikäli olen oikeassa, verenmyrkytys johtanee kuolemaan. Antibioottien käyttöön on vielä vuosikymmeniä aikaa. Silmäni kohoavat sairasvuoteen päätyyn kiinnitettyyn tiheän tekstin täyttämään tauluun.

Ei kai siinä vain ole potilaan tietoja?

Ajatus saa naurahtamaan ääneen – tänä päivänä potilaan nimenkin lausuminen odotusaulaan alkaa olla epäsopivaa. Toisaalta sadan vuoden takainen potilastietojen sijainti sopisi erinomaisesti nykypäivän Lean-ajatteluun.

Katse pysäyttää

Pysähdyttävintä muotokuvassa on Runebergin katse.

Siinä missä vuosisadan alun mahtimiehet on useimmiten ikuistettu katse voimallisesti sivulle tai suoraan katsojaan kiinnittyneenä, vaikuttaa kollegamme ilme poissaolevalta. Siinä on väsymystä, mutta ei voimattomuutta. Naururyppyjen sijaan keskiotsan mietteliäs kurttu. Asento ei ole ryhdikäs, mutta ei lysähtänytkään. Hartiat hiukan eteen painuneet.

Olen nähnyt tuon katseen kollegoiden kasvoilla ennenkin. Se on sitä, kun tietää, miten potilaalle käy mutta ei voi asialle mitään.

Jos voisin kulkea vuoteen 1902 haluaisin kysyä kollegalta, mitä hän ajattelisi jos tietäisi, etteivät meillä enää nuoret miehet kuole haavakuumeisiin. Ettei sinut ikuistaneen Albert Edelfeltin kohtaloksi 51-vuotiaana koitunut keuhkoveritulppa ole varma loppu sekään. Verrattuna sinun aikaasi on perusteltua sanoa lääketieteen voittaneen taudit. Meillä on antibiootit, rokotteet ja maailman alhaisin lapsikuolleisuus. Luotettava raskauden ehkäisy ja sellainen ravitsemuksellinen yltäkylläisyys, ettet arvaisikaan. Silti me emme keskity juhlimaan kaikkea selättämäämme vaan katseesi toistuu meissä. Menimmekö harhaan?

Kun sinä menetit nuoria ja terveitä, meidän on vaikea päästää irti vanhoista ja sairaista. Sinun haasteesi olivat taudit vailla hoitoa, meidän hoidot vailla rajoja. Sinä päätit, mikä oli potilaillesi parhaaksi, me yritämme muistaa potilaamme kaikkien muiden asettamien vaatimusten keskellä. Yhdestä olen varma: et taatusti uskoisi miten paljon aikaa käytämme potilaiden tietojen etsimiseen.

Sali alkaa täyttyä. On jatkettava eteenpäin. Siirryttävä seuraavaan, se on lääkärin rooli.

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjälääkäri joka seisahtuu mielellään muotokuvien äärelle.