Pienen potkurikoneen pyörät tarraavat Ivalon lentokentän pintaan kyydissään kaksi innokasta lääketieteen kandidaattia. Terveyskeskuksen lääkärit ja koko henkilökunta ottavat minut ja kurssikaverini Eijan sydämellisesti vastaan.

Kaksi viikkoa kestävään yleislääketieteen jaksoon on sisällytetty laaja kattaus perusterveydenhuollon toimintaa. Pidämme vastaanottoa, tutkimme päivystyspotilaita, seuraamme lääkäreiden työskentelyä, ihmettelemme kätilön osaamista synnytyssalissa, ajamme pitämään etävastaanottoa Sevettijärvelle 155 kilometrin päähän, emmekä sillä kertaa jää lumimyrskyn takia välille.

Alan haaveilla terveyskeskuslääkärin työstä pohjoisessa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin sydäntalven päivä Inarijärven Kyynelvuonossa on tyyni ja kirkas. Eteläinen taivas maalaa itseään lämpimin sävyin, pohjoinen vastaa kylmällä sinisellä ja violetilla. Olen sahannut avannon auki ja nostelen vesiämpärit moottorikelkan perässä olevan pulkan kyytiin. Pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta, joka kietoo ympärilleni näkymättömän suojan, jota ilman on vaikea elää. Sevettijärvellä etävastaanottoa pitäessäni en osannut aavistaa, että kotini tulisi olemaan samassa kylässä, joskin tiettömän taipaleen päässä Vätsärin erämaassa.

Vaikka maailma on muuttunut ja lääkärisukupolvi vaihtunut, ei pohjoisessa ole tekemisen meininki loppunut arkisemman työn ohessa.

Suomen ensimmäinen koronavirustartunta varmistui Wuhanista Saariselälle saapuneella matkailijalla, joka oli hakeutunut Ivalon terveyskeskukseen hoitoon hengitystieinfektio-oireiden vuoksi. Armeijan kuljetusauton kaaduttua neljä vakavasti loukkaantunutta varusmiestä vietiin Lapin keskussairaalaan ja loput 21 kuljetettiin terveyskeskukseen tarkastukseen. Päivystysvuorossa ollut geriatri hoiti kaikille yllätyksenä tulleen perätilasynnytyksen gynekologian takapäivystäjän auttaessa puhelimen välityksellä. Helikopteri kiidätti lasten tehotiimin Rovaniemeltä Ivaloon ja tämän geroneonatologisen yhteistyön ansiosta tarinalla on onnellinen loppu.

Nuorelle lääketieteen kandidaatille Ivalon terveyskeskuksessa vietetty aika oli lyhyt, mutta merkittävä. Se opetti perusterveydenhuollon merkityksen kivijalkana ihmisten arjessa. Se näytti mutkattoman ja sujuvan tavan työskennellä, kun kaikki tunsivat toisensa ja konstit olivat monet. Vuodeosastolla voitiin hoitaa ja seurata päivystyksenä tulleita potilaita, yhden illan aikana jäi monta keskussairaalareissua väliin.

Myöhemmin keskussairaalan erikoislääkärinä työskennellessäni sain olla osa hoitoketjujen kudelmaa. Tuttujen kollegojen kanssa oli helppoa pitää potilas keskiössä, ja pyrkiä tarjoamaan mahdollisimman hyvä ja tehokas hoito. Perusterveydenhuollon kivijalkaan sai aina nojata.

Kyynelvuonon hiljaisuutta kuunnellessani olen samalla leveyspiirillä käsivarren suurtuntureiden kanssa. Erämaasaunan löylyjen jälkeen taivaalla kaartuu tuttu kylmänvihreä Pohjan portti, josta kerrotaan Väinämöisenkin kulkeneen vauraaseen ja kadehdittuun Pohjolaan. Kaamoksessa, kumollaan olevassa ajassa, voi nähdä tuonpuoleiseen maailmaan, jonne revontulet kuuluvat.

Mielellään pysyisin vielä katseluetäisyydellä ja toivon, että hädän hetkellä saan turvautua pohjoisen kollegojen ammattitaitoon. Että Jäämeren rannalle saisi mennä vain linturetkelle, ei sairaalaan, eikä tarvitsisi lähteä kauas Napapiirille asti apua hakemaan.