Neljä kuukautta sitten tuli päivä, jolloin idealisti astui todellisuuteen – otin johtaakseni 160 hengen laivan.

Viimeisimmässä Lääkärilehdessä uutisoitiin , kuinka vääntö vastaavan lääkärin asemasta hyvinvointialueilla etenee oikeuteen. Lääkäriliiton mukaan vastaavalla lääkärillä on lain mukaan oltava todellista valtaa eikä vastaava lääkäri voi olla vain lääketieteellisen osaamisen johtaja. Tapausesimerkiksi oikeustapaukseen valikoitui nyt Pohjois-Pohjanmaa, vaikka vastaavaa ongelmaa löytyy lievemmin myös monen muun hyvinvointialueen hallintosäännöstäkin.

Vallan ja vastuun kohtaaminen, tällaisina ideologisina kysymyksinä lääkärijohtajuus on minulle vuosikausia näyttäytynyt. Periaatteita ja politiikkaa, joista lääkärikunnan ja etenkin lääkärijohtajien tulisi pitää kiinni eikä antaa valtansa valua muualle. Jos lääkärit eivät paikkaansa ota, joku muu sen kyllä ottaa. Kaikilla tasoilla.

Neljä kuukautta sitten tuli päivä, jolloin idealisti astui todellisuuteen – otin johtaakseni 160 hengen laivan. Sekä esimiehenä että kliinikkona korkealle arvostamani kollega sanoi saatesanoikseen, että pitää ylilääkärin töitä hullun hommana: työnhallinta on mahdotonta ja valtaa on kuin Ruotsin-laivan hyttisiivoojalla. Hieman hämmennyin, luulin pestautuneeni kapteeniksi. Neljä kuukautta myöhemmin olen jo oppinut tietyn roolin tässä laivastossa, ja olen ajanut itseni myös hyvin lähelle loppuunpalamista, josta hän seuraavassa lauseessa varoitti.

Entinen minä, idealisti, oli huolissaan lääkärijohtajien työajan käytöstä: näin, että valta valuu muualle juuri siinä kohtaa, kun meillä on palava halu käyttää valtaosa työajastamme kliinisiin töihin johtamisen sijaan. Nykyinen minä – realisti vai pessimisti, en tiedä – ei näe asiaa näin mustavalkoisena. Ehkä muillakaan ei ole ollut valinnanvaraa.

Paljon muutakin

Moni johtajaksi tai muuten kliinisten töiden ulkopuolelle heittäytyvä pelkää hukkaavansa kliinisen osaamisensa. Tiedän, että tuo olisi varsinkin omalla kohdallani nuorena erikoislääkärinä aivan relevantti huoli.

Toisaalta tiedän, että jos minulla olisi mahdollisuus, uskaltaisin heittäytyä tekemään sataprosenttisesti myös johtamista. En ehkä loppuelämäksi, mutta vuosiksi. Lääkärin ura on minulle aina edustanut paljon muutakin kuin potilastyötä.

Mahdollisuutta ei kuitenkaan ole. Klinikassa on lisäkseni tällä hetkellä tarkalleen 4,2 erikoislääkäriä. Toinen vuodeosastoista on ollut puolitoista vuotta ilman lääkäriä ja päivystäjäpula on huutava. Laskeskelin, että pärjättäisiin joten kuten, jos pystyisin käyttämään työajastani 130 % kliinisiin töihin, kesän myötä tarve olisi noin 500 %. Kuulostaa – ei ainakaan siltä realismilta?

Mattinykäsmäisesti lähdin tavoittelemaan työajan käytössä jotain fifti-sixti-jakoa, tietäen, että joka tapauksessa sata prosenttia ei riitä. Alkuun näytti ihan lupaavalta: pääluottamusmiesaikoihin nähden kalenteri tyhjeni kohtuullisesti, mikä oli aluksi hämmentävää. Erilaisten tulipalojen sammuttelua ja sähköpostikuormaa löytyy kuitenkin jokaisen tyhjän hetken täytteeksi.

Kolmen viikon kohdalla sairastin koronan, lievänä, täysin etätyökykyisenä. Viikko pois potilastöistä toi hetkellistä hallinnan tunnetta – pystyisin tällä työajan käytöllä vastaamaan ehkä puoleen niistä vaatimuksista, mitä uusi työ asetti, ainakin jos tekisin uusien asioiden opettelun omalla ajallani.

Nopeasti huomasin, että kliinisen työn päivinä to do -lista ja hoitamattomien sähköpostien kuorma kasvaa joka kerta niin suureksi, että niitä ei hallintopäivänä kiritä kiinni. Kun muu hallinto pyörittää taloa viitenä päivänä viikossa, potilastöideni päälle tulee jatkuvasti kokouksia ja muuta hoidettavaa. Ainoa, joka kunnioittaa potilastyömerkintää kalenterissani, on HR, joka oppi sen aiemmin, kun olin pääluottamusmiehenä. Silloin minulla oli vielä valtaa omaan kalenteriini.

Päivystäjä, joka juoksee kesken potilastyön hoitamassa juoksevia asioita ja kokouksissa, on huono päivystäjä. Kohtaan pettyneitä nuorempia lääkäreitä, jotka eivät saa kaivattuja konsultaatioitaan, kun konsultiksi nimetty erikoislääkäri juoksee kokouksissa. Potilastyö ruuhkautuu sekä omalta että näiden nuorempien osalta, kun ratkaisut viipyvät. Kokouksissa missaan tärkeitä asioita, kun vastaan välissä ensihoidon puheluihin. Päivät tuntuvat siltä, että jonglööraan kymmentä palloa ilmassa ja kaikki tippuvat.

Aika kortilla

Sillä aikaa, kun hoidan potilastöitä, huomaan, että vastuun ja vallan joutuu nappaamaan joku muu, koska klinikkaryhmän asiat eivät odota sitä, että ehtisin niitä hoitaa. Joskus se on osastonylilääkäri-varanaiseni, joskus ylihoitajamme, joskus hallinnon sihteerimme, joskus esimieheni. Hävettää, kun en pysty hoitamaan omaa osuuttani. Ehkä joku muu pystyisi? Ehkä en ole vain oikea nainen hommaan?

Haluaisin myös johtaa esimerkillä. Siihen kuuluu se, että en polttaisi itseäni loppuun älyttömillä työviikoilla, tekisi yövuoroja kahden hallintopäivän välissä, viis veisaisi omista viikko- ja vuorokausilevoistani, tulisi lomaviikolla töihin ja niin edelleen. Kun katsoo kalenteria taaksepäin ensimmäisen kolmen kuukauden osalta, täytyy vain toivoa, että huonollakin esimerkillä voi johtaa.

Kolmen kuukauden kohdalla tuli käännepiste – eihän kohtalolle riitä, että tekee vain kahta työtä yhdellä työajalla, vaan tottahan toki myös siviilielämän puolella pitää olla haasteita. Kolmen kuukauden jälkeen työelämän ulkopuolisten haasteiden vuoksi ylityötunnit tipahtivat radikaalisti, mutta jaksaminen ei parantunut.

Kysymys lääkärijohtamisen tulevaisuudesta sekä henkilökohtaisesti että ideologiana kytkeytyy tämän alkuvuoden kokemusteni pohjalta erittäin vahvasti siihen, mihin työaikaamme käytämme.

Toivoisin, että tämä tarina yhden lääkärijohtajan kipuilusta idealismin, realismin ja pessimismin välimaastossa saisi vielä jatkoa. Tällä hetkellä huomaan pohtivani päivittäin, jatkaako vai irtisanoutua. Jos valitsen ensimmäisen, jonkin on muututtava. Minun on pystyttävä johtamaan omaa työaikaani, jotta voin edes kuvitella johtavani jotain klinikkaryhmää.