Kollegiaalisuuden ihanne ja siihen liittyvät Lääkäriliiton säännöt ovat vanhaa perua. Joissakin koko sana herättää epäilyksiä: salaavatko lääkärit kenties yhdessä virheensä, kunkin pyrkiessä varmistamaan asemansa sen varalta, että päätyisi itse syytetyksi virheistä tai erheistä?

Tällaisesta salaliitosta en ole koskaan nähnyt selkeitä merkkejä, ja eiköhän liene niin, että useimpia lääkäreitä ohjaa rehellisyyden ja kunniallisuuden periaate.

Vähintäänkin pitkällä aikavälillä se on sekä yksilölle että ammattikunnalle myös edullisempaa kuin kieroilu. Maine luotettavaksi tunnetun ammattikunnan luotettavana jäsenenä on näet tavattoman suuri sosiaalinen pääoma. Ja luotettavuuteen kuuluu virheiden tunnustaminen.

Paradoksaalisella tavalla luotettavuutta saattaa lisätä ammattikuntamme sisäinen kilpailu, kauna ja kateus. Tuskalliset tunnetilat voivat joskus hyvinkin vahvasti innoittaa kritiikkiin. Heikko ymmärrys oman tietämyksen rajoista, puutteelliset tiedot puitavasta tapauksesta tai suuri kiihko voivat kärjistää terveen kriittisyyden parjaamiseksikin. Kandisijaisuuksista alkaen yli 40 vuoden urallani olen kuitenkin nähnyt sellaista hyvin vähän, ja senkin vain perin pieneen kollegoiden joukkoon keskittyneenä.

Ajallisesti kaukaisia tunnistamattomasti kuvattavissa olevia esimerkkejä on kuitenkin jäänyt mieleen.

Neurologian amanuenssina seurasin erikoistuvan lääkärin toistuvia yrityksiä tehdä lumbaalipunktio liikalihavalle rouvalle. Tunnelma yksikössä oli monista syistä jäätävä, eikä avustava henkilökunta sanonut sanaakaan. Lopulta kollega päätyi viskomaan koko välineistön hansikkaitaan myöten pitkin potilashuoneen lattiaa sairaanhoitajien korjattavaksi, ja pyyhälsi ulos ilmoittaen ”Amanuenssi saa yrittää”.

Vasta tässä vaiheessa hoitajat päätyivät neuvomaan, että potilaan kankeuden vuoksi punktio voisi onnistua parhaiten istuma-asennossa. Onnistuihan se sitten saman tien, mikä herätti yleistä hilpeyttä.

Vaan kukahan yhteistyön puutteesta eniten kärsi?

Terveydenhuoltoammattilaisten epäkollegiaalisen toiminnan yhteydessä viimesijainen kärsijä on lähes aina potilas.

Loppupuolella 1980-lukua idiopaattinen levottomien jalkojen oireyhtymä oli unilääketieteessä jo hyvinkin tunnistettu, vaikeimmissa muodoissaan hyvinkin kivulias ja uuvuttava häiriö. Opintojeni aikana muistan kuitenkin vain fysiologian apulaisprofessori Pentti Vallealan maininneen luennollaan sen ja siihen liittyvän itsemurhakuolleisuuden. Merkittävä osa lääkäreistä ei vielä juurikaan tuntenut unihäiriöitä, ja potilaiden oireet saatettiin sivuuttaa aiheettomana valittamisena, vaikka ensimmäinen spesifi ja tehokas lääkehoitokin jo tunnettiin.

Niin joskus kävikin, että jopa unirekisteröinnin avulla varmennetusta diagnoosista ja potilaan kokemasta suuresta helpotuksesta huolimatta hän sai joltain kollegalta kehotuksen ”olla uskomatta tällaisiin muotidiagnooseihin”. Potilaat tapasivat kyllä jatkaa toimivaa hoitoa, mutta eihän se kellekään miellyttävää ollut. Asia olisi selvinnyt lyhyessä puhelinkeskustelussa tai viestinvaihdossa.

Nykyisin kaiketi enimmät kollegiaalisuuden loukkaukset nähdään harkintaa uskomattoman vahvasti taannuttavilla keskustelupalstoilla.

Itse olen seurannut aikanani vain yhtä. Siltäkin poistuin, kun viestittelijöiden pienen vähemmistön lapsenomaiset, tyyten tolkuttomat ja aggressiiviset ylilyönnit uhkasivat jo vakavasti ammattikunnan mainetta. Luotettaviksi tuntemiltani muilta kollegoilta olen kuullut vastaavasta muillakin alan palstoilla.

Maalittaminen kuuluu kohdistuvan erityisesti lääkäreihin, jotka ovat päätyneet jollain tavoin myönteisesti näkyviksi.