Menin juuri naimisiin ja lausuin rakkaideni edessä rakkaimmalleni ”tahdon”.

Asioiden sanoittamisella ja ääneen lausumisella on valtava todellisuutta muovaava voima. Kun päänsisäinen ajatus muuttuu sanoiksi ja siirtyy mielestämme toisen ihmisen ajatuksiin, se ottaa muodon, joka on enemmän todellinen, julkinen, jaettu, merkitykseen puettu, konkreettinen aineettoman ajatuksen inkarnaatio.

Sanoilla on useissa uskonnoissa ja esimerkiksi judeokristillisessä kulttuuriperinnössä suoranaista luomisvoimaa: Jumala loi maailman sanallaan: ”Tulkoon valo ” – ja valo tuli. Sen jälkeen kaikki Jumalan sanoma syntyi eloon ääneen lausumisen kautta, sanojen voimalla. Myös ihminen.

Jo antiikin Kreikassa retoriikan, puhetaidon, merkitys korostui jopa kokonaisten kansakuntien kohtaloissa, ja monissa kulttuureissa ympäri maailman erilaiset loitsut, mantrat ja rukoukset ovat olleet keino muovata todellisuutta tai ainakin puhujan ja/tai kuulijan käsitystä siitä.

Onko sillä oikeastaan väliä kumpaa muovataan, lopputuloshan on käytännössä sama? Ihmisen todellisuus on aina lopulta hänen oma käsityksensä.

Todellisuutta muokkaavat sanat

Kielitieteilijä J. L. Austinin klassikkoteoksen How To Do Things with Words mukaan kaikki lauseet eivät ole toteamuksia tai tosi-epätosi-väittämiä maailmasta.

Osa on ns. performatiiveja: ne suorittavat teon, kun ne sanotaan oikeissa olosuhteissa ja kontekstissa – kuten minun ja puolisoni vihkivalassa ”tahdon” yhdessä aviopariksijulistuksen kanssa muodosti avioliiton.

Performatiivisen puheen ehdot (ns. felicity conditions) on täytyttävä, jotta sanat tuottaisivat todellisuutta muovaavan lopputuloksen. Esimerkiksi sanotun on sovittava sosiokulttuurisiin ja -kielellisiin normeihin ja kyseessä on oltava oikea toimitus (kuten vihkiminen), toimivaltainen henkilö, eikä tilanne saa olla leikkiä.

Jokaiseen performatiiviseen lauseeseen mahtuu kolme ulottuvuutta.

Lokuutio: se, mitä sanotaan (puheentuotto, kielioppi ja sisältö).

Illokuutio: mitä sanoilla tehdään tietyssä kontekstissa (luvataan, vihitään).

Perlokuutio: sanojen vaikutus kuulijaan (lohdutus, rohkaisu, pelottelu).

Kun lääkäri lausuu ääneen diagnoosin: “sinulla on [x]”, kyseessä on harvoin pelkkä toteamus tai tosi väite. Se on illokutiivinen teko, joka käynnistää hoitopolun ja vaikuttaa potilaan kokemukseen omasta terveydestään (perlocutionary act). Lääkärin sanat ovat usein se ensimmäinen askel kohti parantumista ja toivoa tai hyväksymistä ja luopumista.

Samoja tunteita

Lääkärit vannovat edelleen valmistuessaan lääkärinvalan lupauksineen. Koin naimisiinmenon hetkessä samanlaisia tunteita kuin lääkärinvalaa vannoessani. Vaikka tuota hetkeä kohti oltiin määrätietoisesti menty vuosia, sen koittaessa koin hiljaista oman identiteetin luomisvoimaa, muovauduin sekunneissa sanojen voimasta: lääkäri, vaimo.

Kun opetin Helsingin lääkiksessä vuorovaikutustaitoja, minun oli tapana havainnollistaa sanojen biofysikaalista vaikutusta mielikuvalla sitruunasta: pelkkä sitruunan puraisemisen ajatteluhan saa helposti sylkirauhaset aktivoitumaan.

Jos keho reagoi noin selvästi puheeseen sitruunasta, miten paljon enemmän tekeekään syöpädiagnoosi, uutinen lähestyvästä kuolemasta tai parantumattomasta sairaudesta?

Entä erinomainen hoitovaste, onnistunut leikkaus, täydellinen parantuminen tai eloonjääminen?

Sanojen luomisvoima on todellista.

Miten ihmeellistä ja voimallista, että jokainen meistä voi ihmisenä — ”Jumalan kuvana” — luoda uutta pelkin sanoin omassa ja toistemme elämässä. Ja niin kuin ”alussa oli Sana”, on meilläkin joka päivä mahdollisuus lausua maailmaan jotakin, joka tekee siitä valoisamman.

Tulkoon sanoistamme valo eikä pimeys.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti.