Tatu Han

Muistan elävästi erään rekrytointitilaisuuden opiskeluaikoina. Pitkään päivystystä tehnyt erikoislääkäri ihmetteli ääneen, miksi nuoret lääkärit eivät ole enää halukkaita tekemään päivystysvuoroja. Hän kuvasi päivystystyötä hienoksi ja korosti, että lääkärin työmoraalin tulisi kummuta kutsumuksesta ja halusta auttaa. Tilaisuudessa kukaan ei kyseenalaistanut erikoislääkärin aavistuksen syyttävää puheen sävyä, mutta jälkikäteen asia herätti ihmetystä meidän opiskelijoiden kesken.

Pidin itse opiskeluaikana ja sen jälkeenkin päivystämisestä. Tein keikkaa sekä yhteispäivystyksessä että perusterveydenhuollon kiirevastaanotoilla. Valmistumisen jälkeen jatkoin perusterveydenhuollon viikonloppu- ja ympärivuorokautisia päivystysvuoroja. Pidin työn vaihtelevuudesta ja nopeasta tahdista. Siitä huolimatta, että sekä vuorotyö ja pitkät vuorot kuormittivat fyysisesti ja henkisesti. Vuorokausirytmi häiriintyi, töistä palautuminen oli hidasta ja potilastilanteet jäivät mieleen pyörimään. Jossain vaiheessa aloin pohtia, mitä työltä ja elämältä oikeastaan haluan ja elänkö vain töitä varten.

Suhtautuminen työhön

Opiskeluaikoina kävi useaan otteeseen ilmi, että suhtautuminen työhön erosi meidän opiskelijoiden ja vanhempien kollegoiden välillä. Monelle jo pidempää uraa tehneelle lääkärille työ näyttäytyi vahvasti kutsumuksena, jonka ehdoilla muu elämä rakentui.

Meille ajatus työn ja muun elämän tasapainosta oli keskeisempi, ja työtä haluttiin sovittaa osaksi muuta elämää.

Helsingin Sanomissa 8.4. julkaistussa jutussa kuvataan tätä samaa ilmiötä. Jutussa väitöskirjatutkija sekä kouluttaja Sofia Valvee kertoo, miten Z-sukupolven (1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa syntyneet) työelämäodotukset poikkeavat aiemmista. Nuoret odottavat johtamiselta enemmän, toivovat palautetta tekemisistään ja asettavat terveempiä rajoja.

Samalla työnantajat kokevat, että nuorten odotukset työelämää kohtaan ovat kasvaneet kohtuuttomiksi. Nämä odotukset eivät kuitenkaan synny tyhjästä.

Tunnetusti korkea

Terveydenhuollossa työn kuormittavuus on tunnetusti korkea. Lääkärit tekevät keskimäärin pidempää työviikkoa kuin muu työväestö, ja merkittävällä osalla lääkäreistä on kohonnut riski työuupumukseen. Nuorista lääkäreistä jopa 64 % kertoo tekevän viikoittain ylitöitä ja 24 % ei ole saanut yhtään perehdytystä tai sitä oli enintään yhden päivän ajan.

Lisäksi lähes kolmasosa kertoo olevan vähintään muutaman kerran kuukaudessa lopen uupunut töissä. Samaan aikaan nuorten aikuisten mielenterveysongelmat ovat yleisin syy sairauspoissaoloille. Nuoret kokevat myös yleisesti haastetta täyttää yhteiskunnan heihin kohdistamat odotukset.

Tietenkin työelämäodotukset muuttuvat, kun ympäröivä maailma ja yhteiskunta muuttuu. Kyse ei ole työmoraalin heikkenemisestä, vaan siitä, mitä työltä ollaan nykyään valmiita hyväksymään. Esimerkiksi päivystystyön kuormittavuus ei ole uusi ilmiö, mutta se on, miten siihen suhtaudutaan. Siinä missä aiemmat sukupolvet saattoivat pitää voimakasta kuormitusta tai huonoa johtamista normaalina osana työtä, nuoremmat sukupolvet voivat nähdä asian toisin. Lisäksi työn ei haluta enää määrittää muuta elämää, vaan muu elämä työn.

Sen sijaan, että nuorten odotuksia ja valintoja ihmetellään, olisi ennemminkin syytä tarkastella niitä työolosuhteita, joihin nuoret nykyään tulevat.

Voiko nykyrakenteissa olla jotain, minkä olisikin syytä jo muuttua?

Se, että asia on aikaisemminkin tehty näin, ei ole hyväksyttävä selitys, vaan työpaikkojen ja työn teon periaatteiden tulisi muovautua vastaamaan nykyajan yhteiskunnallisia muutoksia. Terveydenhuollon työn kuormittavuus yhdistettynä nuorten aikuisten muuttuneisiin työelämäodotuksiin tulisi huomioida jokaisessa työpaikassa.

Meidän tulee varmistaa, että nuorten lääkäreiden odotukset ja tarpeet tulevat kuulluksi sekä ymmärretyksi työpaikoilla. Terveydenhuollossa ei ole tilaa sukupolvien väliselle vastakkainasettelulle.

Tarvitaan keskustelua, millaiseksi työ on muotoutunut ja millaiseksi sitä tulisi jatkossa kehittää, jotta nuoret lääkärit ja ylipäänsä kaikki työntekijät voivat niin töissä kuin vapaa-ajallakin hyvin.

Kirjoittaja on monesta innostuva lääketieteen lisensiaatti, joka työskentelee Helsingin kaupungilla Digitaalisen terveysaseman johtavana ylilääkärinä.