Viime viikkoina pinnalla on ollut Jyväskylän yliopiston selvitysryhmän raportti sosiaali- ja terveydenhuoltoalan profiilista ja pitkän aikavälin tavoitteista (1 ), ja erityisesti lääketieteen peruskoulutusta koskenut osuus. 2000-luvun aikana peruskoulutuksen sisäänottomääriä on johdonmukaisesti kasvatettu. Lähivuosina tullaan näkemään vielä lisää lisäyksiä.

Menemättä sen tarkemmin koulutusmäärien lisäämisen tarpeellisuuteen ja järkevyyteen, voidaan pohtia, miten järkevää kuudennen tiedekunnan perustaminen on, sekä tulisiko se perustaa juuri Jyväskylään.

Kyseessä on kuitenkin Suomen suurin ei-yliopistollinen sairaala, ja kaupungissa on jo valmiiksi lääketiedettä tukevaa koulutustoimintaa. Maantieteellinen sijainti on melko keskeinen, ja asukasmääräkin on sopivan suuri. Selvitys puhuu aiheesta myönteiseen sävyyn, joskin sävy on täysin odotettavissa eikä hidasteita ole tarkoituskaan korostaa suunnitelmien alussa.

Uuden karhea

Jyväskylässä on uudehko sairaala, joka on ollut otsikoissa sekä budjetin ylittymisen että tilojen ahtauden vuoksi.

On siis loogista kysyä, minne opiskelijat sairaalassa ja yliopistolla mahtuvat?

On totta, että ainakin Kuopiosta hajautetaan systemaattisesti klinikkavaiheen opiskelijoita myös Jyväskylään, joten tilojen kanssa päästään ainakin alkuun. Tästä kuitenkin päästään seuraavaan ongelmaan; mihin muualta hajautetut opiskelijat jatkossa hajautetaan?

Kyseessä ei loppupeleissä ole Jyväskylän yliopiston ongelma, mutta korostaa ajatusta, että Suomen terveydenhuollossa on yläraja koulutettavien lääkärien määrälle.

Jo nykyisellä opetusmäärällä on paikoittain vaikea järjestää tarvittavaa potilasopetusta, ja harjoiteltavien toimenpiteiden määrä on romahtanut verrattuna aiempien lääkärisukupolvien opiskeluaikoihin. Kuulopuheiden perusteella muutos on ollut osittain perusteltua terveydenhuoltojärjestelmän muuttuessa – on sitä ennenkin tehty toimenpiteitä ohuehkolla osaamisella.

Riittävät toistot

”See one, do one, teach one” on vanha sanonta, jota on melko hanakasti sovellettu lääkärien urapoluilla. Asenteet ovat kuitenkin muuttuneet. Esimerkiksi erikoistumisessa on otettu käyttöön systemaattisia seurantajärjestelmiä ja lokikirjoja, joilla pyritään varmistamaan muun muassa riittävät toistot ohjatusti ennen itsenäistä työskentelyä.

Oman peruskoulutukseni aikana monesti hyväksyttyyn kurssiin on riittänyt jonkin toimenpiteen näkeminen tai tekeminen kertaalleen ohjatusti, jos sopiva potilas on sattunut kohdalle. Aina ei ole sattunut, ja joskus potilaita on ollut yksi ja kandeja kolme. Nuoret lääkärit voivat onneksi lohduttautua sillä, että YouTubesta löytyy paljon opetusvideoita.

Miten tämä kaikki pohdinta liittyy kuudenteen tiedekuntaan?

Opetuspotilaita sekä kliiniseksi opettajaksi haluavia ei ole loputtomasti, jo nyt molemmista ryhmistä on alitarjontaa paikoittain. Lääkäreiden kouluttaminen ei ole halpaa eikä helppoa – matka pääsykokeesta lisensiaatiksi on pitkä. Nykyisten tiedekuntien seinät alkavat tulla vastaan, joten vaihtoehtona on joko säilyttää opiskelijamäärä nykyisellään tai miettiä nykyisen systeemin ulkopuolisia vaihtoehtoja. Hallituspuolueita kuunnellessa ei ole vaikea arvata, kumpi on todennäköisempi vaihtoehto.

Kirjoittaja on kuudennen vuoden opiskelija Tampereelta sekä terveyspolitiikan projektivastaava NLY:ssä, jonka into lääketiedettä kohtaan jatkuu edelleen.