”Kun mä kuulin, että saan ajan sulle, olin niin helpottunut”, sanoi eräs potilas, joka saapui terveyskeskusvastaanotolleni pian vanhempainvapaalta palattuani. Olimme tavanneet edellisen kerran puolitoista vuotta sitten. En ollut ajatellut potilastani koko pitkän vapaani aikana, mutta potilas oli usean kuukauden ajan murehtinut, joutuisiko hän jälleen kohtaamaan jonkun ventovieraan lääkärin ja aloittamaan tarinankerronnan alusta.

Lokakuussa THL:n ylilääkäri ja Nuorten Lääkärien Yhdistyksen entinen puheenjohtaja Sara Launio kirjoitti viisaasti omalääkäriyden edellytyksistä (1 ).

THL-blogin kirjoituksessaan Launio esitti toiveen, että lääkärit oppisivat jälleen nauttimaan ihmisen kohtaamisen tuottamasta ilosta.

Kun kuulin potilaani lausumat sanat, olin iloinen siitä, että hän oli toiveensa mukaisesti saanut varattua ajan minun vastaanotolleni. Olin iloinen siitä, että hän oli halunnut varata ajan juuri minun vastaanotolleni.

Ennen kaikkea olin iloinen siitä, että pystyin kohtaamaan hänet ihmisenä. En oireryppäänä tai diagnoosiyhdistelmänä, vaan ihmisenä. Hänen ei tarvinnut muistuttaa minua sairaushistoriastaan tai puolentoista vuoden takaisesta elämäntilanteestaan, vaan kykenimme jatkamaan siitä, mihin edellisellä kohtaamisella jäimme. Tuo ilo sai minut jälleen kerran vakuuttuneeksi siitä, että olin löytänyt oman paikkani lääkärinä.

Hallinnan tunnetta vailla

Uskon vakaasti, että yleislääkärit ovat aina osanneet vaatia pitkiä ja kestäviä hoitosuhteita – jo kauan ennen kuin hoidon jatkuvuuden hyödyistä saatiin tutkimusnäyttöä.

Pitkä hoitosuhde mahdollistaa potilaaseen tutustumisen, hänen mielenmaisemansa tuntemisen ja yhteisen kielen löytämisen. Pitkät hoitosuhteet ovat lääkärille palkitsevia, tekevät päivittäisestä työnteosta mielekästä ja edistävät ammatillista kehittymistä.

Ympäröivä palvelujärjestelmä on onnistunut vastaamaan yleislääkärien vaatimukseen vaihtelevalla menestyksellä. Tällä hetkellä terveyskeskuksissa arvioidaan olevan noin tuhannen lääkärin vaje. Kaksi kolmesta terveyskeskuslääkäristä on koulutusvaiheessa olevia lääkäreitä, joista suuri joukko on pakollista terveyskeskusjaksoa suorittavia vastavalmistuneita lisensiaatteja. Samanaikaisesti iäkkäiden ja monisairaiden potilaiden määrä lisääntyy ja yhä useamman sairauden diagnostiikka, hoito ja seuranta sysätään erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuollon vastuulle. Vaikka yleislääkäreillä olisikin ollut pitkiä hoitosuhteita, myös heillä on velvollisuus osallistua yhteisiin talkoisiin hoitojonojen purkamiseksi, ja mahdollisuudet vastata tutuksi tulleiden potilaiden tarpeisiin heikkenevät.

Kun yleislääkäri joutuu toteamaan, ettei kykene terveyskeskuksessa enää tekemään arvojensa mukaista työtä, hän pakenee vaihtoehtoiseen työympäristöön saavuttaakseen jälleen työhyvinvoinnin kannalta elintärkeän hallinnan tunteen. Yleislääkärien kato kurjistaa terveyskeskusten, erityisesti nuorten lääkärien, työoloja entisestään. Nuoret terveyskeskuslääkärit joutuvat työskentelemään yksin vailla riittävää tukea, kohtuuttoman kuormittava työ karkottaa heidät muille erikoisaloille ja terveyskeskusten ahdinko syvenee syvenemistään.

Onhan meistä omalääkäreiksi?

Toivon todella, että vuosikymmenen loppuun mennessä palvelujärjestelmämme onnistuu jälleen vastaamaan yleislääkärien vaatimukseen hoidon jatkuvuudesta. Pitkien hoitosuhteiden merkitys on vihdoin tunnustettu laajasti Arkadianmäkeä myöden, mikä kannustaa suhtautumaan tulevaisuuteen toiveikkaasti.

Palaan kuitenkin Launion ajatuksiin omalääkäriyden edellytyksistä: vaikka poliitikot ja hyvinvointialuejohtajat päättäisivät mitä, motivaatio omalääkärin työhön pitää löytyä lääkäristä itsestään.

Meidän nuorimpien työelämäsukupolvien arjessa työn merkitys on muuttunut ja arvostus vapaa-aikaa kohtaan on lisääntynyt. Suosimme osa-aikatyötä edeltäjiämme enemmän. Olemme opetelleet tunnistamaan jaksamisemme rajat, ja vihellämme pelin poikki mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Yhä harvempi meistä kokee opiskelleensa ammattiin kutsumuksesta. Oikeutemme painavat velvollisuuksiamme enemmän.

Omalääkäriltä edellytetään vuosien sitoutumista omiin potilaisiinsa. Löytyyhän uudistuvasta ammattikunnastamme riittävästi heitä, jotka ovat halukkaita tavoittelemaan omalääkärin vastuullista tehtävää?

Toivoisin, että jokaisella terveyskeskustyötä tekevällä nuorella lääkärillä olisi mahdollisuus päästä kokemaan, miten ainutlaatuista on kestävän potilas-lääkärisuhteen rakentaminen. Sellaista, jota ei ole itse pystynyt kuvittelemaan, ei useinkaan osaa tavoitella.

Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri, kansanterveystieteen kliininen opettaja ja 1-vuotiaan taaperon äiti.