Oletko kuullut terveydenhuoltoon rakennetuista potilaan torjuntajärjestelmistä? Ja lääkäripulasta? Onko tuttua?

Olen onnellisessa asemassa, eli piakkoin valmistumassa lääkäriksi. Olen haluttua työvoimaa. Sitten, kun työpaikalle saapuu, ei siltä tunnu.

Tiesittekö, että on päivystysyksiköitä, joissa ulkopuoliselta päivystäjältä on estetty pääsy intranetiin? Tästä seuraa, että ei ole mitään tapaa selvittää alueellisia ohjeistuksia, jos niitä ei erikseen lähetetä sähköpostiin. Paperiset (sic!) päivystysilmoitukset tulee täyttää hoitajan tunnuksilla ja hoitajan koneella.

Lääkärikuntaa syyllistetään kollektiivisesti ja lääkäreitä yksilöllisesti kovista palkkatoiveista ja paosta yksityissektorille. Olen toistaiseksi vaatimattomalla urallani työskennellyt sekä julkisella että yksityisellä sektorilla. Tähän mennessä olen aloittanut työt seitsemän kertaa eri sairaanhoitopiirien ja hyvinvointialueiden alaisuudessa, jos mukaan lasketaan myös amanuensuurit. Kertaakaan en ole selvinnyt aloitukselta ilman soittoa IT-tukeen. Joskus työnantajan Office-lisenssit ovat loppuneet kesken, toisella kertaa taas pukukaapit loppuivat koko talosta. Vrk-kortin rekisteröinti saattaa vaatia soiton IT-tukeen, jonne pahimmillaan olen jonottanut yli kaksi tuntia. Eräässä työpaikassa avainten löytyminen vaati usean päivän metsästyksen ja löytyivät lopulta viereisestä toimipisteestä.

Huonoa hallintoa

Väitän, että yksi suomalaisen terveydenhuollon keskeisistä haasteista on huono hallinto, erityisesti henkilöstöjohtaminen. Kun yrittää arvioida, paljonko hyvinvointialueiden HR-osastoilla on erilaisia maistereita ja suunnittelijoita, mielikuvitus, sormet ja varpaat loppuvat kesken.

Suomessa pystytään toistaiseksi tarjoamaan maailman mittakaavassa korkeatasoista hoitoa hyvinvointialueiden talous- ja henkilöstöstä huolimatta, ei niiden avulla. Sanoisin mielelläni, että yksityissektorilla tällaiset triviaalit pulmat on ratkottu tehokkaasti, mutta ei se ole totta.

Tähän ei pidä, eikä saa, tottua. On vaikea olla nauramatta, kun arkisten asioiden huono järjestäminen ja toteuttaminen saa selitykseksi, että ”kun nämä hyvinvointialueet nyt tulivat, niin…” Ei tämä johdu valtionhallinnon uudistuksista, vaan huonosti mietityistä linjauksista ja veltosta asenteesta työntekijöiden hyvinvointiin ja tehokkuuteen. Toimintaa pitää kehittää samalla kunnianhimolla kuin kehitetään huipputason hoitokeinoja. Tehokkuus paranisi turkasesti, kun saisin hoitaa ne potilaat, jotka ovat jääneet hoitamatta ajan kuluessa asioihin, joka olisi pitänyt tehdä valmiiksi ennen kuin aloitan työt.

Näillä näkymin lopettelen lääkärin töitä joskus 2060- ja 2070-lukujen vaihteessa. Siinä vaiheessa hoitamattomien potilaiden määrä on noussut jo tuhansiin.

Peiliin katsomisen paikka

Jos amanuensseja, kesäkandeja tai vastavalmistuneita nuoria lääkäreitä kohdellaan huonosti ja edellytykset työn tekemiseen on jätetty aikomuksen asteelle, työnantajan on syytä katsoa peiliin sijaispulan yllättäessä.

Onko kohtuullista, että työntekijä joutuu vaihtamaan vaatteensa vessassa tai kyselemään lomarahojen perään kuukausia?

Sen, jota kutsutaan ”hallinnoksi” tai ”tukitoimiksi” pitäisi mahdollistaa sujuva alku, työnteko ja myös työnantajan velvollisuudet työsuhteen jälkeen.

Tätä ongelmaa ei ratkaista lisäämällä lääkärien koulutusmääriä. Ongelma ratkeaa, kun ammattietiikka ja korkea tavoitetaso ulotetaan koskemaan hyvinvointialueilla myös muuta kuin potilastyötä. Hyvässä työpaikassa on hyvä pysyä, sinne on myös ilo palata. Nykyisen tason ”tuki”palveluihin meillä ei ole varaa.

Kirjoittaja on kuudennen vuoden kandi Tampereelta ja Medisiinariliiton yhteiskunnallisen vaikuttamisen erikoissihteeri, jonka lapsenomainen into lääketieteeseen ei ole vieläkään sammunut.