Maailman lääkäriliitto (WMA) päivitti viime kuussa ammattikuntamme eettiset ohjeet (International Code of Medical Ethics), joihin kuuluvat lääkärin yhteiskunnalliset velvollisuudet (Duties to society), mukaan lukien käytös sosiaalisessa mediassa.

Kohta 35 painottaa lääkäreiden velvollisuuksia ja vastuuta julkisessa keskustelussa: Lääkäreillä on tärkeä rooli tieteellisten tutkimustulosten ja näyttöön perustuvan tiedon välittämisessä ja kommunikoinnissa alan ulkopuolisille ja suurelle yleisölle.

Ohje peräänkuuluttaa lääkäreiden harkittua (prudent) julkista kirjoittamista, ja jaetun informaation paikkansapitävyyden kanssa yhdenvertaiseksi nostetaan ymmärrettävyys.

Ohje myös edellyttää lääkärin ilmaisemaan läpinäkyvästi, mikäli oma kannanotto poikkeaa näyttöön perustuvista käsityksistä.

Kohta 37 vielä erikseen alleviivaa, että lääkäreiden tulee edellyttää itseltään ja kollegoiltaan äärimmäistä ammatillisuutta (the highest standards of professional conduct) ja välttää sellaista käytöstä, joka voi heikentää yleistä luottamusta ammattikuntaa kohtaan.

Vaativa ammatti

Lääkäriys on eettisesti erityisen vaativa ammatti. Kaikki me lääkärit kannamme selässämme korkean moraalin ristiä, halusimmepa tai emme.

Kuten eräs professori totesi luennollaan ensimmäisen vuoden lääketieteen opiskelijoille: ”Lääkärintakki on sinulla lainassa.”

Emme pue valkotakkia yllemme oman egon pönkittämiseksi, vaan antaaksemme itsemme lääkärin rooliin palvelemaan kanssaihmisiä ja elämää. Jos puemme lääkärintakin yllemme, harteillemme lasketaan aina myös vastuu. Vaikka omaa persoonaa saa käyttää ammatinharjoituksessa, lääkärin tulee roolissaan myös pyrkiä parhaansa mukaan toimimaan professioon kohdistuvien vaatimusten edellyttämällä tavalla ammattietiikan ja -arvojen sekä ammattikunnan nauttiman luottamuksen mukaisesti.

Oma persoona pitää myös osata erottaa ammattiroolista, vaikka someprofiileissa niiden nykyään sallitaankin sekoittuvan.

Yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja terveyspolitiikan estradeilla lääkärin rooli on erityisen vaativa vastuun ulottuessa yksittäisistä potilaista väestötasolle.

Sen tähden näissä rooleissa palvelevilla kollegoilla tulisi olla ammattikunnan täysi kunnioitus, tuki ja luottamus, ja mahdollinen kritiikki tulisi esittää rakentavasti WMA:n ohjeen kohtaa 37 noudattaen. Nämä kollegat ovat ensilinjassa edustamassa ja edistämässä näyttöön perustuvalla tiedolla johtamista ja lääketiedettä. Voiko merkittävämpää tehtävää olla, etenkin tällaisina aikoina politiikan populistisilla trendeillä vaahtoavassa aallokossa?

Näkemyserojen käsittelystä

Olen ammattikunnan nuorena jäsenenä huolissani tavoista, joilla julkista keskustelua käydään ja näkemyseroja käsitellään. Erimielisyyksien olemassaolo on itsessään positiivinen asia, sillä niiden täyseradikaatio tarkoittaisi sensuuria.

Meillä on kuitenkin kollegiona kasvun paikka siinä, miten toimimme ja vuorovaikutamme konflikteissa, sekä keskenämme että kollegion ulkopuolelle. Sosiaalisen median forumeilla voi nopeasti todeta, että vuosien koulutus, kokemus ja tittelikokoelmatkaan eivät näytä suojaavan regressiolta virtuaalihiekkalaatikolla, jossa egojen taistelu uhkaa jalointakin tieteen puolestapuhumista.

Olen erityisen huolestunut mä en leiki sun kanssa -ilmiöstä, jossa kyseenalaistavat tai eriävät asialliset kannanotot voivat johtaa nälvintään ja blokkaamiseen. Miksi?

Koska kyse ei enää ole tiedon paikkansapitävyydestä vaan halusta olla oikeassa – kyseenalaistaminen sohaisee suoraa egoon. Se loukkaa ja nöyryyttää. Vastareaktioissa heijastuu affekti, ei harkinta.

Samasta ilmiöstä on kyse tilanteissa, joissa ammattikuntaa edustavien yhteisöjen tai asiantuntijalaitosten kanta ei miellytä. Oma eriävä näkemys tai kritiikki kailotetaan julkisuuteen sanavapauden varjolla lääkärin roolissa mutta ilman yhteisöllistä velvollisuudentuntoa. Asiat otetaan henkilökohtaisesti, kritiikistä loukkaannutaan ja uhataan ottaa hatkat yhteisöstä sen sijaan, että pyrittäisiin suoraselkäisesti kollegiaalisen vuoropuhelun kautta yhteisymmärryksessä kohti totuutta.

Mitä ihmettä, hyvät kollegat?

Tiede ja sen kehitys perustuu läpinäkyvyyteen ja uskallukseen kysyä ja kyseenalaistaa. Ei näistä pidä loukkaantua!

Jos tieteentekijä välttelee näitä, hän voi eläköityä. Lääketiede ei ole absoluuttisia eivätkä tieteentekijät ole täydellisiä. Totuuksissa on tulkinnanvaraa ja luottamusvälit. Tietokin on uskomus, joskin luonteeltaan ”hyvin perusteltu ja tosi” sellainen.

Valitettavasti hyvän perustelun määritelmä on sumennut egosentrisessä kokemuskeskeisyydessä rypevän minä-minä-aikakautemme myllerryksessä, kun kaikki mielipiteet katsotaan standardisti samanarvoisiksi, kunnioittavan keskustelun taito tekee kuolemaa ja oikeutetun puheenvuoron vaateen vastapainona oikea-aikaisen vaikenemisen viisaus on unohdettu.

Varoitus asiantuntijoille

Asiantuntijoita pitäisi varoittaa julkisuuden egoboostista. Somevaikuttamisessa julkisen suosion nostattama omanarvontunto voi paisua ylimielisyydeksi, eikä nöyryydelle jää tilaa. Hedelmälliseen keskusteluun tarkoitettu maaperä muuttuu miinakentäksi.

Oma äitini aikanaan opetti minulle, että asiat riitelevät, ihmiset eivät.

Uskon, että tämä jalo asenne on vaalimisen arvoinen ammattikunnassamme.

Nykyinen vuorovaikutuskulttuuri uhkaa asettaa ammattikuntamme ja tieteen epäedulliseen valoon suuren yleisön silmissä. En lainkaan väitä, että ajankohtaiset keskusteluaiheet olisivat yksiselitteisiä tai helppoja käsitellä. Jäävinä annan niitä koskevan puheenvuoron asiantuntijoille, mutta oman palstatilani haluan käyttää kollegiaalisuuden ja professionalismin puolesta.

Hyvät kollegat, lukekaamme uunituoreet WMA:n eettiset ohjeet ja pyrkikäämme seuraamaan niitä. Eripuratilanteissa on hyvä pitää mielessä vaihtoehtona “praise in public, criticise in private”-periaate sekä ruostumaton kehotus: tee toiselle kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Yksi kaikkien ja kaikki tieteen ja totuuden puolesta.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti Helsingistä.