Lääketieteen ja teologian rajapinnoilla poreilee. Soppaa on keitellyt riihimäkeläinen lääkäri-kansanedustaja Päivi Räsänen, jonka vaalikattila alkoi kiehua eri medioissa heti korkeimman oikeuden langettavan tuomion jälkeen.

Räsänen sai sakkoja homoseksuaalien solvaamisesta, mutta itse tuomiota kiinnostavampia ovat ne ajattelutavat, joilla tekijä on solvaamisensa perustellut sekä itselleen että kannattajilleen. Niissä uskonto ja lääketiede ovat jotenkin solmussa. Vaikka kokemukseni lääketieteestä rajoittuu lääkärin vastaanottoihin ja ystävien oppineisuuteen, rohkenen teologina tehdä pari kiinnostavaa huomiota.

Korkeimman oikeuden tuomio koski Räsäsen nimenomaan lääkärinä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana esittämiä näkemyksiä homoseksuaalisuudesta psykoseksuaalisen kehityksen häiriönä. Perusteluissa korostettiin, ettei tuomiolla rajoiteta uskonnonvapautta, mikä sinällään oli kiinnostava ja ilmeisen tarkkaan punnittu ratkaisu. Korkein oikeus rajasi siis uskonnon pois, mutta Räsänen itse ei.

Luterilaisena pappina moitin Räsäsen keppihevostelua. Hän käyttää lääketiedettä uskonnollisen ja eettisen ajattelunsa keppihevosena siten, että muun muassa tautiluokitukset irtoavat alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan. Hän allekirjoittaa uskonnollisen pamfletin lääkärinä pönkittääkseen sillä kantansa vakuuttavuutta, ei esimerkiksi lääkärin etiikan mukaisesti “ylläpitääkseen ja edistääkseen terveyttä”.

Lääketieteen käyttäminen uskonnon keppihevosena on sekä lääketieteen että uskonnon kannalta väärin. Pidän tärkeänä, että tämän väärinkäytön aatteellinen tausta tunnistetaan, sillä se nousee aivan muualta kuin kotoisen luterilaisen tai ortodoksisen etiikan traditioista. Tapa sekoittaa uskonnollista ja (lääke)tieteellistä argumentaatiota on suosittua erityisesti amerikkalaisessa uuskonservatismissa ja evankelikaalisissa virtauksissa, joissa eettiset kannat rakentuvat uskonnollisen ilmoituksen ja kirjaimellisen eli fundamentalistisen raamatuntulkinnan varaan.

Uskonnollisella etiikalla on siis tässä ajattelussa eräänlainen veto-oikeus kaikkeen siihen, mitä tiede saa selville. Tämä raamattufundamentalistiseksi uskonetiikaksi kutsuttu ajattelutapa on Suomessa aatteellinen vieraslaji, jonka aiheuttamia toistuvia vahinkoja maksaa sijaiskärsijänä luterilainen kirkko.

Luterilaiseen etiikkaan kuuluu keskeisesti käsitys ihmiseen sisäänrakennetusta moraalikoodistosta eli luonnollisesta moraalilaista. Sen lähtökohta on, ettei etiikka ole riippuvaista uskonnollisista ilmoituksista vaan syntymälahjaksi saadusta järjestä ja sen vastuullisesta käyttämisestä. Eettisiä kysymyksiä tulee tarkastella niiden omilla, universaaleilla ehdoilla ja uskontoa taas harjoittaa sille ominaisista lähtökohdista.

Näin ollen vaikkapa seksuaalisuuden moninaisuus ja asiaan liittyvät eettiset näkökulmat eivät ole lähtökohdiltaan lainkaan uskonnollinen asia eikä niitä pidä yrittää selittää fundamentalistisesti tulkituilla – ja usein asiayhteyksistään irrotetuilla – raamatunjakeilla. Toisaalta myöskään uskonkysymysten pohdiskelu ei kaipaa avukseen lääketieteellisiä tautiluokituksia, vaan kuuntelua, avointa mieltä ja hyväksi havaittuja uskonnollisia riittejä.

Jos Päivi Räsänen ja hänen seuraajansa pitäytyisivät näissä luterilaisen etiikan lähtökohdissa, he lopettaisivat keppihevostelun sekä lääketieteellä että uskonnolla. Uskoakseni sekä lääkärikunta, luterilainen kirkko että ennen kaikkea asianosaiset eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kiittäisivät kuorossa.

Mutta politiikassa kiusaus ratsastaa vähän kaikella ratsuksi kelpaavalla on yleensä harmillisen suuri.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva valokuvaaja, pappi ja innokas arvokeskustelija.