Noin kuukausi sitten minulla oli ilo olla vetämässä anatomisia dissektioharjoituksia Tampereen yliopiston 1. vuoden lääketieteen opiskelijoille vuosikurssia 2024. Kyseinen harjoitus on omalla kohdallani ollut historiallisesti vuoden kohokohta nyt 11 vuotta peräkkäin. Dissektioharjoituksen merkitys kohdallani ei tule sen oppimäärällisestä sisällöstä tai sen rutiinista, vaan ensisijaisesti itse lääketieteen opiskelijoista.

Vuosittain olen päässyt näkemään opiskelijoita 6 vuotta kestävän koulutuksen alkuvaiheessa. Kaiken lisäksi olen päässyt näkemään heitä tilanteessa, jossa psyyke on omalla tavallaan poikkeuksellisen kuormituksen alla.

Dissektioharjoitus on valtaosalle ensimmäinen kerta, kun kohtaa vainajan. Jo vainajan kohtaaminen yksinään on kuormittava kokemus kenelle tahansa ja varsinkin yhteiskunnassa, jossa kuolemasta on (onneksi) pitkälti vieraannuttu. Tämän lisäksi pitäisi suorittaa vainajan mekanistinen purkaminen osiin ja tunnistaa kaikki keskeiset anatomiset rakenteet, sekä oppia ymmärtämään kudosten dynaamista luonnetta suhteessa anatomian kirjojen staattisiin, huoliteltuihin kuviin.

Opetuksen standardi

Nykyään dissektioharjoituksen kulku Tampereen yliopistossa tapahtuu valtaosin peer teaching-tyyppisesti. Esitin ajatuksiani menetelmästä ja sen pilotoinnista professori Järviselle ja professori – nykyään dekaani Parkkilalle vuonna 2014 oman ensimmäisen dissektiokokemukseni jälkeen.

Ensimmäisen vuoden dissektioharjoituksen suorittaneet voivat halutessaan hakeutua seuraavana vuonna anatomian apuopettajakurssille.

Kurssi syventää anatomian osaamista samalla, kun käydään läpi dissektioharjoituksen käytäntöön ja turvallisuuteen liittyviä seikkoja, sekä rudimentaareja ryhmä- ja lähiopetuksen menetelmiä. Päätöstyönä osallistujat toimivat dissektioharjoituksessa apuopettajina. Apuopettajakurssin käytännön opetuksesta puolestaan vastaa edellisen vuoden apuopettajat, joiden tukena on aikaisempien vuosikurssien apuopettajat.

Edellä kuvattua järjestelmää rakennettiin vuosina 2014–2019 yli 200 opiskelijan voimin ja se on Tampereen yliopistossa nykyään dissektio-opetuksen standardi. Toiminta oli alkuvaiheessa täysin vapaaehtoisuuteen perustuvaa, kunnes 2018 kurssin otettiin osaksi valinnaisia opintoja. Näihin aikoihin olin varsin väsynyt opiskelun ja häämöttävän valmistumisen aiheuttamasta kuormituksesta.

Olen siltä osin edelleen syvästi kiitollinen Tampereen lääketieteen kandidaattiseuran silloisille vastuuhenkilöille heidän ajettua asiaa pyyteettömästi eteenpäin allekirjoittaneen puolesta – ilman heitä kurssi saattaisi hyvinkin perustua edelleen vapaaehtoisuuteen.

Valmistumiseni jälkeen luovuin vastuusta toivomuksenani toiminnan jatkuminen siten, että vuosien aikana syntynyttä yhteisöä vetää ja johtaa nimenomaan opiskelijat. Uskoin silloin (ja uskon edelleen), että peer teaching-menetelmän suurin vahvuus on opiskelijoiden samankaltaiset elämäntilanteet, opiskelun tuomat yhteiset haasteet ja yhteisön lateraalisuus. Tämän säilyttämiseksi yhteisön toiminnan tuli mielestäni pysyä puhtaasti opiskelijavetoisena.

Opetusvastuusta

Näkökulmani dissektio-opetukseen on muuttunut runsaasti vuosikymmenen aikana. Alkuvaiheessa opetin vanhemman opiskelijan asemassa. Tällöin luonnollisesti keskityin opettamaan itse anatomiaa mahdollisimman kattavasti ja ymmärrettävästi.

Toisaalta yritin kaikin tavoin muodostaa pahamaineisen kuivakasta aiheesta kiinnostavan ja helposti lähestyttävän. Käytin suhteettomasti aikaa aiemmin epäselviksi jääneiden termien ja rakenteiden selittämiseen siinäkin määrin, että kuuluisa "kliininen relevanssi" hukkui ohessa.

Nykyään pyrin opetusvastuussa keskittymään ensisijaisesti, että kuoleman ja vainajan kohtaaminen sekä omiin tunne- ja stressireaktioihin tutustuminen tapahtuu turvallisessa ympäristössä. Harjoituksen kolmesta osasta ensimmäinen on ollut toistaiseksi viisasta varata puhtaasti tilanteeseen tottumiseen ja opiskelijoiden voinnin tarkkailuun. Viimeistään toisen harjoitusosuuden aikana toiminta salissa alkaa näyttää varsin ahkeralta ja rutinoituneelta.

Tänä vuonna opiskelijoita oli enemmän kuin koskaan. On esitetty huoli siitä, onko näin suurilla opiskelijamäärillä mahdollisuutta saada riittävästi opetusta. On pohdittu, kuinka osaaminen voidaan taata rajallisilla resursseilla. Tätä on pohdittu yhtä lailla jo niin kauan, kun allekirjoittanut on ollut alalla – varmasti aiemminkin.

Silti jostain syystä valmistuneiden osaaminen Suomessa on ällistyttävän hyvällä tasolla.

Opiskelijat dissektiosalissa olivat myös tänä vuonna parempia ja taitavampia sekä sopeutuvaisempia, kuin koskaan aikaisemmin. Kyseessä on sukupolvia, joiden potentiaalia ei voi vanhemmat, ei-diginatiivit sukupolvet käsittää. Muistutankin, että lääketieteen opiskelijoiden osaamisesta huolestuminen on näennäisesti hyvä asia, mutta aliarviointia kannattaa varsinkin nykyisen ja tulevien sukupolvien kohdalla välttää.

Samalla osaamisesta huolestuminen menee ohi itse asiasta. Kyseessä on joukko yksilöitä, jotka saavuttavat likimain varmuudella erinomaisen osaamistason opettajistaan riippumatta. Samalla tavoin kuin lääkäri työelämässä, myös opiskelija on opiskeluaikana itse vastuussa oppimisestaan. Resursseja ja keinoja on tarjolla loputtomasti. Edessä häämöttävän valmistumisen mukana tuleva vastuu ihmishengistä on äärimmäinen motivaattori.

Osaaminen ei tule olemaan ongelma. Sen varmistaminen on hallinnon ongelma.

Varsinainen ongelma on kisällin jättäminen oppimaan itse kaikki alusta asti ilman vieressä seisovaa mestaria, joka ärsyttävästi näyttää joka iskun välissä, miten sitä vasaraa kuuluu pidellä. Tuo kisälli rikkoo ranteensa ennen kuin ehtii saavuttaa mestarin statuksen.

Jos siis tarkoituksena on lisätä lääkärityövoimaa, pitäisi ensisijaista huolehtia, että opiskelijat valmistuvat työelämään, eikä toinen jalka haudassa työkyvyttömyyseläkkeelle.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti, joka pohtii usein asioita erikoisten, joskus myös hieman raajakipuisten rinnastusten keinoilla.