Olemme porukalla pohtineet, että pitäisi tehdä tutkimus hypoteesina ”talon akuuttilääkärien nimien toistuva ilmestyminen sairaskertomukseen on huonon ennusteen merkki.” Toistuvista päivystyskäynneistä voi nimittäin usein – ainakin jälkiviisaana – todeta etenkin ikäihmisen viimeisen elinvuoden käynnistyneen. Siihen asti, kun yhteiskunnan viimeiseen turvaverkkoon, siihen akuuteimpaan, turvautuminen on satunnaista – tapaturma silloin ja infektio tällöin – kuolemanriski on pieni. Kun jalat alkavat mennä alta toistuvasti ja perussairaudet hyvästä hoidosta huolimatta entistä useammin pahentua sairaalahoitoa vaativasti, on vääjäämätön lähestymässä.

Viimeinen elinvuosi on usein kustannuksiltaan kallis ja usein tehdyt ratkaisut myös ristiriidassa ihmisen itsensä toiveen kanssa saada ennemmin lisää laatua kuin lisää päiviä. Lähtölaskennan tunnistaminen on vaikeaa, sillä meidän ammattiimme ja etiikkaamme on rakennettu tietynasteinen optimismi ja luotto lääketieteen ihmeisiin.

Viimeisen elinvuoden aikana teemme paljon hoitoja, jotka olisivat olleet perusteltuja ja kustannustehokkaita aiemmin, mutta menettävät merkityksensä, kun kuolema on toisen sairauden ja toimintakyvyn laskun vuoksi joka tapauksessa oven takana.

Kynnykselle kuolleet

Olen hoitanut potilaita, jotka ovat sananmukaisesti kuolleet sairaalaan kynnykselle muistisairauteen kytkeytyvään toimintakyvyn laskuun liittyvään toistuvaan pneumoniaan uudenuutukainen tahdistin rinnassaan.

Ihmetellyt, kuinka vatsa-aortan aneurysmaa on seurattu puolen vuoden välein kuvantamisin potilaalla, jonka loppuunpalaneen sydämen ejektiofraktiolla uskaltaisin juuri ja juuri poistaa varpaankynnen paikallispuudutuksessa mutta sen invasiivisempaan kirurgiaan en menisi.

Nähnyt muistisairaalle hoivakotipotilaalle kuukausi sitten tehdyn hoitosuunnitelman, jossa todetaan, että sairaalaan lähdetään enää lonkkamurtumassa tai muissa kirurgisissa hätätilanteissa – ja sitten nähnyt potilaan päivystyksessä hoitosuunnitelman allekirjoittaneen etälääkärin lähettämänä yleistilan laskun ja syömättömyyden vuoksi.

Jos hetken mietit asiaa, huomaat, että esimerkkejä on huomattavasti helpompi poimia naapurista kuin omalta erikoisalaltaan.

Kukapa näkisi rikan omassa silmässään?

En usko, että omakaan erikoisalani on sen parempi kuin mikään muukaan siinä, miten resursseja elämän loppuvaiheessa käytämme. Uskoisin, että ainakin radiologeilla on sanottavaa esimerkiksi kuvantamiskäytännöistämme potilaiden kohdalla, joista he ruudun välitykselläkin näkevät lopun lähestyvän.

Miksi sillä on merkitystä?

Miksi sillä sitten on mitään väliä, tunnistammeko hiljalleen lähemmäksi hiipivän viikatemiehen vai emme?

Olemme lääkäreitä, emme ennustajia, ja tismalleen samoin sairauksin ja samalla toimintakyvyllä toinen ikäihminen voi olla viikon päästä kuollut ja toinen porskuttaa vielä vuosien päästäkin. Voi myös perustellusti kysyä, kutsummeko itse viikatemiehen lähemmäksi, kun jätämme jonkin tarpeellisen toimenpiteen tai tutkimuksen tekemättä ajatellen, että potilas ei siitä enää hyödy tai sitä enää kestä.

Väitän, että ajoittainen poistuminen oman erikoisalan mukavasta ”ekologisesta lokerosta” auttaisi meitä näkemään potilaan kokonaisuutta paremmin. Myös erikoisalojen väliset keskustelut, vaikka sitten ruokapöydässä, auttavat pitämään yllä kuvaa siitä, mihin lääketiede pystyy – ja mihin ei. Oman erikoisalan huippusaavutusten opiskelu kongresseissa on toki tärkeää, mutta täydennyskoulutukseemme pitäisi kuulua myös geriatriaa, palliatiivista lääketiedettä ja yleislääketiedettä, jotta ymmärtäisimme niiden huippusaavutusten inhimilliset rajat. Yhtenä askeleena parempaan kokonaistilanteen hahmottamiseen meidän sairaalassamme aloittaa syksyllä uutena hospitalisti. Luotan häneen siinä, että osaa myös pysäyttää ympäröivät kollegat pohtimaan, onko tässä kaikessa enää järkeä.

Turhilla tutkimuksilla, toimenpiteillä ja päivystyskäynneillä kuormitamme hiipuvaa toimintakykyä. Vähäiset voimat, jotka kuluivat tietokonetomografiakäyntiin ja pitkään taksimatkaan maakunnan toiselta nurkalta, potilas olisi ehkä mieluummin käyttänyt vierailuun kaukana asuvan sukulaisen luona. Leikkaushaavasta toipumisen sijaan käyttänyt viimeisen kesänsä porkkanapenkkiään ihaillen.

Mielessä kannattaa pitää myös vastikään poisnukkuneen emeritusprofessori Martti Kekomäen viljelemä oppi: hoidon hinta ei ole euroja vaan sitä, mistä se on pois. Rajallisten budjettien maailmassa jokainen tarpeeton CT-tutkimus on lastensuojelun tukikäynti, jokainen turha proteesi tai tahdistin on hoitojakso nuorisopsykiatrialla.

Yrittäkäämme siis tänäänkin rajallisten resurssien maailmassa tarjota parempaa hoitoa kaikelle muistaen, että potilaan parempi on erittäin usein myös oikea-aikaista hoidosta luopumista.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.