Rakennustyömaan aidassa uiskentelevat uivelot. Huoltoaseman vessassa on metsätapetti ja soi linnunlaulu. Ratikkapysäkin mainosseiniä koristaa viherkatto.

Yhä useammassa kaupallisessa ympäristössä simuloidaan luontoa. Esitetään että ostoshelvetin sijaan ihminen käyskentelisi metsässä. Samaan aikaan oikeaa luontoa on jatkuvasti vähemmän. Suurin syy luonnon hävitykseen on juuri ihmisten ylikulutus. Rakennusyhtiö räjäyttää kallion, jotta paikalle saadaan autotie ja ”luonnonläheinen” asuinalue. Metsäyhtiö muussaa puut kartongiksi nettikrääsän pakkaamiseen. Kiinteistösijoittaja purkaa nuhjaantuneen toimistotalon, jotta saadaan uudesta kalliimpaa neliöhintaa. Jälkimmäisen ympäristöhaitta ei hälvene sillä, että purkutyömaan aita koristeltiin linnuilla ja kukkasilla, kuten Helsingin keskustassa tehtiin.

Jo kauan on tiedetty, että havainnekuviin lisätään vihannoivia puita, koska se tekee rakennuskohteesta viehättävämmän. Ihmiset haluaisivat nähdä ikkunasta puita. Oikeassa maailmassa talojen viereen ei silti istuteta puita vaan parhaimmillaan koristepensaita ja pahimmillaan mainostauluja, kuten Helsingissä Mannerheimintiellä. Mutta kapitalismia ei nolota naamioida aiheuttamaansa tuhoa uhrin kauniilla kuvilla.

Irvokkain esimerkki ilmiöstä on Helsinki-Vantaan lentoterminaalin luonto-dioraama. ”Kivet, istutukset ja sammal rauhoittavat tuloaulan hektistä tunnelmaa”, kuvailee asetelman suunnitellut arkkitehtitoimisto. Terminaali kuulemma ”tarjoaa elämyksen Suomen ainutlaatuisesta luonnosta”. Luonnosta on siis haettu kappaleita, joilla on koristeltu lentoaseman aula. Sitä kutsutaan ”vihreäksi puistovyöhykkeeksi”, vaikka se ei ole puisto. Se on sisustuselementti ja sijaitsee jatkuvasti laajenevalla lentoasemalla, jonka olemassaolo perustuu fossiilisiin. Niiden voimin singota vuosittain miljoonia ihmisiä vieraille mantereille. Ja samalla kuumennetaan suomalainen luonto kuoliaaksi.

Lentoasemalla tietenkin myös vastanotetaan turisteja. Heitä houkutellaan kiiltokuvilla suomalaisesta luonnosta. Mainitun lentoaseman vessan julisteessa tallustelevat karhut ja mäyrät aamunkoissa. Siellä ne luovat kuvan pohjoisen maan villistä luonnosta. Matkaaja ei tiedä, että mainosjuliste onkin ainoa paikka, jossa karhu, susi, ahma tai ilves saavat elellä rauhassa. Muualla niitä uhkaa ampuminen, joko ”kannanhoidollisella poikkeusluvalla” tai salaa. Mutta jostain syystä turisteille ei näytetä kuvaa aidosta suomalaisesta luontosuhteesta eli poseerauksia kaadettujen karhujen vieressä. Ei niitä kuvia näy Vuoden suomalainen luontokuva -kilpailussakaan.

Luontokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Väite on valokuvaaja Antti Haatajan. Hän on nostanut esiin, miten kuvissa ovat yliedustettuna suurpedot, kalevalaiset vanhat metsät, valkeat hanget ja kirkkaat vedet. Niissä ei näy avohakkuita, metsästystä, soiden kuivatusta tai sukupuuttoa. Ei edes niitä riistakuvauskoppeja, joilta käsin moni kuvista on napattu. Ihmisen jäljet on rajattu pois, vaikka oikeasti paikkoja, joissa ihminen ei olisi huseerannut on Suomessa jäljellä hyvin vähän.

Toiveissa luontokuva herättää katsojan huomaamaan ympärillä levittyvät ihmeet ja suojelemaan niitä. Käytännössä ne harhauttavat kuvittelemaan, että luonto yhä olisi iso ja ihminen pieni sen rinnalla. Mutta osat ovat kääntyneet aikoja sitten. Luonto on hauras ja ihminen ylivoimainen.

Luonto on lumoavan kaunis. Siksi markkinamies sillä ratsastaa. Hän on myös tunnistanut ihmisten kaipuun metsään. Mutta sen sijaan, että olisi kääritty hihat aidon luonnon puolesta, on tuotu keinoluonto kaupallisiin kohteisiin. Sillä tietenkin tienaa enemmän kuin retkellä lähimetsään.

Kapitalismi kääntää kaiken myytäväksi tuotteeksi. Luonnon kauneuskin on pelkkä väline. Jälleen yksi keino ihmiselle tehdä lisää tuhoa.