Kesällä 2004 törmäsin lähikaupassa kotipaikkakuntani tk-ylilääkäriin. Hän onnitteli lääkikseen pääsystä – pikkupaikkakunnalla sana kulkee nopeaan – ja toivotti totta kai tervetulleeksi töihin muutaman vuoden päästä. Sitten hän sanoi jotain, jonka merkitystä en silloin vielä täysin ymmärtänyt, mutta mikä jäi mieleeni: ”Muista, että julkinen voi tarjota ihan yhtä joustavaa työtä kuin keikkafirmatkin.”

Tuolloin elettiin niin sanottujen reppufirmojen nousukautta, mutta ne olivat pientä verrattuna nykyiseen. Vuonna 2000 ostopalveluihin käytettiin erikoissairaanhoidossa ja perusterveydenhuollossa yhteensä 152 miljoonaa, vuonna 2020 702 miljoonaa ja nousukäyrä sen kun jatkuu. (1) Koska miljoonista puhuttaessa mittakaavat usein hukkuvat, summat on hyvä ankkuroida johonkin: esimerkiksi oman hyvinvointialueeni koko budjetti on noin 800 miljoonaa eli ostopalveluihin käytetään hyvinkin jo yhden kokonaisen hyvinvointialueen verran rahaa.

Viime viikot on kohistu Etelä-Karjalan 315 000 euron kuukausihintaisesta silmälääkärisopimuksesta aina eduskuntaa myöten.

Näissä jutuissa pyörivät usein miljoonat, mutta ei se, mitä niillä saa. Tuossa Etelä-Karjalan esimerkissä saadaan kolmen silmälääkärin työpanos, mutta sitä suorittaa Mehiläisen mukaan 22 eri lääkäriä. (1 ) Saadaan siis varmasti tehokkaasti suoritteita, mutta ei välttämättä kovin syvällistä paikallisten hoitoketjujen ja verkostojen tuntemusta, jos sama lääkäri käy keskimäärin muutaman työpäivän kuussa.

Lääkäri kuin lääkäri

Tämä vaivaa julkista keskustelua muutenkin. Lääkäri kuin lääkäri tuntuu riittävän, jos poliittista keskustelua seuraa.

Perusterveydenhuollolla on jo runsaasti tutkimusnäyttöä hoidon jatkuvuuden vaikuttavuudesta ja sitä kautta mahdollisuudesta kustannussäästöihin. Se ei vaan nelivuotiskausiin perustuvassa maailmassa tunnu riittävän.

Tärkeämpää tuntuu olevan, että on lääkäreitä ja suoritteita. Erikoistuvien ja hoitohenkilökunnan koulutus, hoitoketjut, hallinto ja työn kehittäminen, erilaisiin yhteistyökokouksiin osallistuminen eivät useinkaan sisälly ostopalvelusopimuksiin.

Ajattelemmeko, että näihin ei kannata kalliita tunteja tuhlata? Se se vasta kalliiksi tulee.

Kun 20 vuotta sitten ostopalvelut olivat iso bisnes perusterveydenhuollon päivystyksissä, nyt niitä käytetään laajasti yli koko sosiaali- ja terveydenhuollon kentän, oli sitten kyse syöpäleikkauksista tai vanhusten hoivasta. Hyvinvointialueita kiritetään niiden käyttöön myös poliittisilla päätöksillä: hoitotakuussa pysyminen vaatii ulkopuolisen työvoiman käyttöä niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossa.

Ratkaisuna kaikkiin ongelmiin tarjotaan myös palveluseteleitä. Samalla unohtuu se, että terveydenhuolto ei täysin noudata vapaan markkinatalouden lakeja. Kilpailemme kaikki samasta rajallisesta työvoimasta, joten ostopalvelut ja palvelusetelit imevät samalla työntekijöitä julkiselta.

Kuulostaa erikoiselta

Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso tarjoaa lääkkeeksi syöksykierteeseen sairaaloiden erikoistumista ja päivystysvelvoitteita myös yksityiselle sektorille. (2 )

Kun itse tuijottelen sairaalaa usein päivystystoiminnan ylläpitämisen näkökulmasta, kumpikin näistä ehdotuksista kuulostaa varsin erikoiselta. Keskittämisasetuksella pyrittiin siirtämään tiettyjä toimenpiteitä sairaalasta toiseen. Nyt tarjottu sairaaloiden erikoistuminen tekisi samaa, mutta toki ei niin yliopistosairaalasuuntaisesti. Jos meiltä Joensuusta siirrettäisiin vaikka lonkkaproteesileikkaukset Jyväskylään, tämä varmasti toimisi elektiivisen toiminnan osalta.

Potilaana minulle on se ja sama, leikataanko pari kertaa elämässä leikattavat lonkkani vaikka Lontoossa. Paitsi että. Sitten jonkun paikallisen pitäisi osata hoitaa ne komplikaatiot, jotka vaativat usein paljon syvällisempää osaamista kuin se perusleikkaus. Ja toisaalta murtuneiden lonkkien leikkaamiseen pitäisi löytyä välineet ja osaajat. Ei ollutkaan niin yksinkertaista pitkien etäisyyksien ja harvan terveydenhuollon maassa, ministeri Juuso.

Myös ajatus päivystystoimintavelvoitteesta myös yksityissektorille kuulostaa alkuun hyvältä. Yksi syy sekä hoitajille että lääkäreille karata julkiselta yksityiselle on se, että työtä saa tehdä mukavina kellonaikoina ilman päivystysvelvoitetta. Mutta mietitäänpä tätäkin hetki. Flunssa- ja nilkannyrjähdyspäivystystä voi toki pitää muutaman hengen voimin missä vain, mutta se ei kata kuin ne potilaat, jotka hoidetaan isoissa sairaalan yhteispäivystyksissä jo triagessa. Sairaalan päivystystoiminta on paljon muutakin kuin se kansalaisille näkyvä yhteispäivystys.

Laajan päivystyksen sairaala vaatii pyöriäkseen muun muassa useamman sorttista kirurgia, synnytysvalmiutta, röntgenin, leikkaussalin, heräämön, teho-osaston, kardiologin, neurologin, suun terveydenhuollon ja psykiatrian osaamista. Nämä kaikki toiminnot toimivat keskinäisessä synergiassa kaikessa anestesiologista välinehuoltoon.

Onko meillä resursseja niin paljon, että meidän kannattaa perustaa yksityinen päivystysverkosto julkisen rinnalle?

On toki muitakin tapoja saada yksityinen osallistumaan päivystystoimintaan. Voimme esimerkiksi vaatia päivystysvelvollisuutta myös yksittäiselle ostopalvelulääkärille – tätä on vaadittukin, mutta näihin tarjouspyyntöihin ei ole tarjouksia varsinaisesti satelemalla tullut.

Kaikesta viime viikkojen poliittisesta keskustelusta pintaan nousee jälleen myös se, että säästöjä voitaisiin hakea panostamalla perusterveydenhuoltoon – ja kiitettävästi nousee jo poliittisiin puheisiinkin maininta hoidon jatkuvuudesta.

Perusterveydenhuoltoon panostamisen tärkeyden nostaa esille myös ministeri Juuso Hesarin haastattelussaan ja paheksuu nyt hyvinvointialueiden eteenpäin viemiä ”hätiköityjä leikkauksia”.

Periaate siinä, että perusterveydenhuoltoon satsaamalla päästään isoihin säästöihin erikoissairaanhoidossa, on aivan oikea.

Poliittisesta keskustelusta vain tuppaa unohtumaan, että meillä olisi mahdollisuudet niihin isoihin säästöihin nyt, jos perusterveydenhuoltoon olisi panostettu 90-luvulla. Samoin nyt panostamalla saattaisi minun sukupolveni ehtiä näkemään säästöjä juuri ennen eläköitymistään. Ei taida valtiovarainministeriö ihan malttaa odottaa hyvinvointialueiden alijäämien tasoittumista sinne asti…

Samaa joustavuutta tarjolla

Kaikesta tästä voi syntyä kuva, että terveydenhuoltomme, ainakin sen julkinen osa, on romahtamassa.

Valo tunnelin päästä on ajoittain hukassa itselläkin, kun kaikista ostopalveluista huolimatta seuraavaan yöhön ei löydy päivystäjää enää kuin peilistä.

Sitten palaan jälleen sen vanhan viisaan tk-ylilääkärin ajatuksiin: julkinen työnantaja pystyy tarjoamaan ihan samaa joustavuutta kuin yksityinen. Tietyissä tehtävissä, esimerkiksi päivystystyössä, paikalliset palkkaukset eivät useinkaan juuri häviä ostopalvelufirmoille, mutta firmoille keikkailu on monelle helpompaa kuin sopia itse töitään. Majoitukset ja matkat hoidetaan valmiiksi.

Miten voisimme tarjota tätä helppoutta myös suorassa työsuhteessa?

Yksityispuolen piikkipalkkoihin emme varmasti koskaan tule kykenemään, koska valtion talous ei sitä yksinkertaisesti kestä, mutta ehkä meillä on jotain muuta sen tilalle. Minut vetää aamuisin – ja usein iltaisinkin – töihin työyhteisö. Mielelläni vastaan potilaiden reklamaatioihin nauraa räkättävistä hoitajista, koska tiedän, että se nauru on liima, joka pitää heidät töissä.

Vielä muutama vuosi sitten viimeisiä erikoistumispalveluita toisen työn vuoksi osa-aikaisena tehdessäni tuntui muutamilla sairaala-aloilla työvuorosuunnittelu osa-aikaiselle ihan mahdottomalta. Sanoin jo silloin, että olkaa kiitollisia, raivaan ajatuksianne muutokselle, joka on pakko tehdä. Samoin hoitajista koko ajan useampi tekee osa-aikaisuutta, sillä elämässämme on muitakin arvoja kuin työ.

Osa-aikaisuus ei ole ainoa jousto, mitä julkinen voi tarjota, vaan kädessämme on loppujen lopuksi hyvin laaja repertuaari valttikortteja, jos niitä osaamme käyttää.

Myös ostopalvelujen käyttö on yksi niistä valttikorteista. Julkinen ei ole hyvä ja yksityinen ei ole paha, kuten kirjoitin jo kymmenkunta vuotta sitten Nuori Lääkäri -lehden kolumnissani, jolla oli sama otsikko kuin tällä.

Ostopalvelut ja palvelusetelit ovat tärkeä osa sitä joustonvaraa, jota julkinen terveydenhuolto pystyssä pysyäkseen tarvitsee. Niiden hallittu käyttö on keino saada myös kulut pysymään hallinnassa kokonaisuutena. Tähän tarvitsemme poliitikoilta viisaita ja oikeita päätöksiä. Heidänkin pitää nähdä mustavalkoisuuden taakse. Julkinen ei ole tuhlari ja yksityinen aina tehokkaampi, kuten usein tunnutaan ajattelevan.

Omistettu ylilääkäri Markku Vihavalle.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.