Oliko tämä näin vaikeaa? Pitkähkön työelämärupeaman jälkeen palasin yliopistolle, jossa odotti roikkumaan jäänyt valtiotieteen tutkinto. Ensimmäinen tunteeni oli tyhmyys: paksujen, vieraskielisten ja isoja asiakokonaisuuksia tolkuttoman vaikeasti selittävien tenttikirjojen omaksuminen tuntui pitkän tauon jälkeen sekä vaativalta että vieraalta.

Kokemus oli ristiriitainen, sillä minulla on lukuihmisen identiteetti ja tietotyöläisen tausta.

Toisaalta hoksasin, että se tietotyöni oli ollut aika rajoittunutta: viimeiset vuodet olin kirjoittanut lähinnä kokousmuistioita, esityslistoja ja satunnaisia puheita. Lukeminen oli keskittynyt sähköposteihin, raportteihin ja strategioihin. Myös älypuhelin mahdollisuuksineen ja addiktioineen oli asettunut elämääni sitten viime opiskeluiden. Kovalla innolla tartuin kuitenkin opintohaasteeseen ja lopputulos oli asiallinen, mutta jätti paljon pohdintoja työelämästä ja tyhmyydestä.

Opintojen parissa tajusin, että ympäröivässä maailmassa elämme jonkinlaista yksinkertaistusten ja kiteytysten aikaa.

Profeetaksi nousee hän, joka yksinkertaisimmin osaa nimetä sen, mitä hapuillen etsimme elämän epäselvässä hetteikössä. Sivistys korvautuu oivalluksella, joka yleensä tarjoillaan mukavan kokoisessa, mielellään audiovisuaalisessa ja helposti avautuvassa paketissa.

Kun ei ole koko päivää aikaa sivistyä, kuunnellaan 20 minuutin podcast, jossa joku oman elämänsä keynote-puhuja kiteyttää sen, mitä oikeastaan jo ajattelin. Pahimmillaan jaan tämän kiteytyksen LinkedInissä jollain pseudosyvällisellä saatetekstillä.

Kun työelämän ammattipuhuja heijastaa näyttävän kuvaesityksensä päälle nasevan päälauseen, hän haluaa jakaa kuulijoidensa kanssa hetken, jossa syvä totuus napataan ja paketoidaan yhteen tai kahteen oivallukseen. Syvä totuus on yleensä riittävän fiksu muttei liian vaativa. Puhujan maalina on yleisön oivaltava huokaus: ”Tämähän on itse asiassa aika yksinkertaista.”

Ongelma on siinä, että yleensä mikään ei oikeasti ole yksinkertaista.

Monimutkaisen maailman yksinkertaistamiseen liittyy sama ongelma kuin korkeushyppyyn. Jos rima tippuu, voit joko laskea rimaa tai ponnistaa kovemmin. Riman laskeminen tarkoittaa suostumista kuvaillun kaltaiseen, oivalluskeskeiseen pikasivistykseen. Pikasivistys taas ei ole yhtään sen kestävämpää kuin pikamuotikaan.

Siispä vaadin: meidän kansalaisten tulee ponnistaa korkeammalle. Omaksua raskaampaa tietoa ja isompia kokonaisuuksia. Keskittyä! Jos tyydymme pikasivistykseen, kolmeen pointtiin ja lyhyisiin klippeihin, edistämme itse asiassa populismia ja muuta vastuuttomuutta, koska sellaisen suosio perustuu juuri harhaisen yksinkertaistettuihin todellisuuskuviin.

Sivistystä on siellä, missä ajatellaan hitaasti, tunnistetaan elämän monimutkaisuus ja etsitään kaiken keskeltä kestävää sanottavaa. Lopputulos voi olla vaikkapa tieteellinen teos, romaani, konsertti, elokuva tai runokokoelma. Se ei ole tekoälyn tuottama luetteloitu tiivistelmä elämän keskeisistä periaatteista vaan siinä on aina jostain kulmasta katseltuna elämä itse, laimentamattomana ja tiivistämättömänä. Siksi sivistyksen omaksuminenkin on aina vähän hankalaa: se sisältää tyhjyyttä, vaikeaselkoisuutta ja muuta ikävää.

Aivotutkijat tietävät, että monimutkaisten ongelmien ratkaisu vaatii syvää keskittymistä. Koko 2000-luvun ajan olemme opettaneet itseämme tästä pois, mutta nyt on aika palata takaisin.

Lue siis tänään jotain fiksumpaa ja sivistävämpää kuin tämä kolumni.