Jan Schuck tiivisti kirjoituksessaan melkoisen hyvin terveydenhuoltomme ongelmat. Jos vetäisin hiukan mutkat suoriksi ja lisäisin sarkasmia, voisin tiivistää ne edelleen yhdeksi lauseeksi: meillä on liian paljon ja liian hyviä mahdollisuuksia eikä kukaan uskalla sanoa ei.

Gastrokirurgina vuosikymmenien kokemuksella toimiessani osaan ainakin jossain määrin arvioida, kuinka paljon hyötyä tietylle potilaalle on odotettavissa tietystä hoidosta.

Olen huomannut, että vaikkapa laajalle levinnyttä syöpää sairastavat saavat usein elämänlaatua heikentävää ja vaikuttamatonta hoitoa. Heidän kallisarvoisen elämänsä viimeiset ajat menevät hoitovaikutusten kyttäämiseen ja uusien lääkkeiden toivomiseen elämisen sijaan. Joudun myös itse määräämään käsitykseni mukaan vähän terveyshyötyä tuottavia seurantaohjelmia vaikkapa paksusuolen syöpään sen vuoksi, että ”se nyt vain on tapana”.

Tällaiset asiat harmittavat, mutta sanoisin kuitenkin, että omassa keskussairaalayksikössäni yhteiset rahat käytetään enimmäkseen tehokkaasti. Leikkaukset, joita potilaille teemme ja jotka ovat työni kovin ja kallein ydin, ovat tarpeellisia. Suuri osa niistä on suorastaan välttämättömiä.

Mahdollisuuksien suo

Teen silloin tällöin vakityöni ohella akuuttipäivystystä; on kiinnostavaa tutkailla terveydenhuollon tilaa myös siitä positiosta sekä ylläpitää osaamista muutenkin kuin gastrokirurgian alueella.

Yle-päivystäjän näkökulmasta keskustelu resursseista ja suositusten mukaisten hoitojen toteutumisesta saa erikoissairaanhoitoa surkuhupaisamman sävyn. En tarkalleen tiedä miksi, mutta olen huomannut, että päivystyksiin ja kiirevastaanotoille tulee paljon potilaita, jotka eivät ensinkään tarvitsisi lääkäriä, eivätkä ainakaan päivystyksellisesti.

Kun tämä yhdistetään siihen, että hoidon tason vaatimus on paljon korkeampi kuin omassa nuoruudessani, en voi muuta kuin ihmetellä, miten nuoret lääkärit selviävät kaikesta siitä paineesta, joka heihin kohdistuu. Muistelen vuosikymmenten takaista kandiaikaani, jolloin kävin päivystämässä Nummelan terveyskeskuksessa. Erään 16-tuntisen rupeaman aikana katsoin 80 potilasta. Joukossa saattoi olla vaikkapa pari flimmeriä, jotka käännettiin yön aikana muistaakseni amiodaronilla, ellei sykkeen hidastaminen ollut jo kääntänyt rytmiä. Aamulla potilaat kotiutuvat. Mitään jälkitarkastusta ei järjestetty.

Erään toisen päivystysvuoron aikana minut hälytettiin vuodeosastolle. Potilas oli mennyt elottomaksi. Tulin paikalle; minulle tuntematon kakektinen vanhus ei hengittänyt. Mitä tekisin? Ilman mitään taustatietoja totesin, että yleiskunto vaikuttaa siltä, että henkilöllä ei ole resursseja toipua enkä aloittanut elvytystä.

Nykyisin kun Yleislääkärin käsikirjasta luen vaikkapa flimmeristä, huomaan että maailma totisesti on muuttunut. Asiaa on selvästi tutkittu, siitä on tullut hyvin monisäikeinen ja sitä myötä myös paljon entistä kalliimpi. Monien muidenkin oireiden ja sairauksien taustalta on tutkimuksen myötä löytynyt niin paljon kaikenlaista selvitettävää ja hoidettavaa, että hukumme mahdollisuuksien suohon.

Digitaalisten palveluiden helppous

Eräs nykyaikaa riivaava ilmiö on digitaalisten palveluiden helppous.

Yksi ilmentymä on Omaolo, siis internetissä tehtävä virtuaalinen oman voinnin arviointipalvelu. Tein sen juuri itselleni oletuksella, että minulla on ärhäkän flunssan oireet. Sain kehotuksen ottaa kiireesti yhteyttä päivystykseen.

Tällainen äärimmäisen herkäksi viritetty palvelu ei säästä penniäkään rahaa, päinvastoin. Toinen ”koska se on mahdollista” -kirouksen tuotos on, että laboratoriokokeita otetaan sekä sairaaloissa että perusterveydenhuollossa valtavasti. Jos päivystykseen tuleva potilas yhdistää samaan lauseeseen sanat rinta ja kipu, ilman tarkentavia kysymyksiä ja kliinistä arviota otetaan EKG ja TnI.

Ehkä tässä on yksi syy sille, että ihmiset hakeutuvat mitä ihmeellisimpien syiden vuoksi päivystysvastaanotolle. Sieltä kun saa tilattua monenmoisia mieltä tyynnyttäviä lukuarvoja ja röntgenkuvia.

Myös sellaisen minulle aiemmin tuntemattoman ja yleensä hyödyttömän tutkimuksen kuin Calpro pyytäminen on levinnyt kuin kulovalkea. Tätä tulehduksellisten suolistosairauksien seurantaan ja diagnostiikkaan rajatuin edellytyksin soveltuvaa tutkimusta käytetään jonkinlaisena esitutkimuksena kolonoskopialle, mihin se ei sovi. Kolonoskopiatkin ovat lisääntyneet, tietysti, seulontojen ja yleisen tietoisuuden kasvun myötä. Niiden terveyshyöty nykyisessä laajuudessaan lienee vähäinen.

Enkä ole innostunut, että juuri nyt, kun terveydenhuoltojärjestelmämme hakee muotoaan ja on ankaralla laihdutuskuurilla, on aloitettu mittava suolistosyövän seulontaponnistus. Ensin olisin pistänyt enemmän munia toisenlaiseen ennaltaehkäisyn koriin, josta Sally Leskinen kirjoittaa .

Satsaisin lapsiin, nuoriin ja perheisiin. Vanhuksetkin lienee syytä mainita: itselleni toivon mielekästä osallistumista yhteiskuntaan ennemmin kuin huippuunsa viritettyjä tutkimuksia ja hoitoja sitten, kun selvästi olen elämän loppusuoralla.

Päivystyksissä näen, kuinka lapsiin satsaamiseen on tullut vinoja piirteitä. Pelätään vanhempien valituksia ja sen vuoksi kuvataan joka ikinen polvensa, nilkkansa tai muun ruumiinosan laskettelurinteessä kolauttanut tai pyydetään pika-CRP jokaisesta päivystykseen tulevasta flunssaisesta lapsesta.

Lasten ja nuorten lihominen, muut epäterveelliset elämäntavat, kadoksissa oleva vanhemmuus ja erityisesti maahanmuuttajataustaisen segregoituminen ovat vakavia ongelmia ja koskevat koko yhteiskuntaa.

Ymmärrän kyllä, että näihin puuttuminen ei ole helppoa. Pitäisi ensin rajoittaa turhia tutkimuksia ja vähäisesti vaikuttavia hoitoja. Sitten ohjata tästä säästyneet rahat johonkin aivan toisenlaiseen toimintaan, joka sitä paitsi pitäisi vielä keksiä.

Ei ole helppoa, mutta jotenkin se olisi syytä tehdä.

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.