Olin sairas matematiikan koepäivänä neljännellä luokalla. Tein kokeen myöhemmin omassa rauhassa tyhjässä koululuokassa.

Opettaja kävi välillä vieressä kurkistamassa, miten etenen. ”Katsopa nuo kohdat vielä toisen kerran.” Hän napautti sormellaan useampaa kokeen kohtaa. Katsoin ja yritin hämmentyneenä uudestaan. Sain kokeesta niukan seiskan.

Matematiikka on ollut minulle aina vaikeaa. Yläasteella se alkoi olla hyvin vaikeaa. Siihen asti olin jotenkin selvinnyt, mutta vektorit, polynomit ja ratkaisukaavat ylittivät ymmärrykseni.

Lukiossa tilanne oli jo liki mahdoton. Selvisin rimaa hipoen lyhyen matikan pakollisista kursseista. Muistan eräänkin matematiikan opettajan purskahtaneen nauruun palauttaessani koepaperia. Minuakin nauratti, joskin enemmän hävetti. Unissani palaan edelleen Ressun lukioon ja hätääntyneenä yritän selittää opettajalle, ettei minun tarvitse enää osallistua kokeeseen, koska ”olen jo valmis lääkäri!”.

Kun tutustuin puolisooni, hän ei millään meinannut uskoa, että joku voisi olla matematiikassa näin huono. ”Se on vain motivaatiokysymys!”, hän julisti. Todettakoon, että kaksi aviovuotta ovat muuttaneet äänen kellossa.

Olen susisurkea matemaattisesti, eikä asia muutu motivaatiota hinkkaamalla mihinkään.

Minusta tuntuu, että aivoistani puuttuu joku palikka tai syntymähetkellä jäi tärkeä kytkentä tekemättä. Kun päässälaskua tarvitaan, alan piirtää mielessäni kuvioita, joita lisään ja vähentelen, pinoan ja puran. Se toimii yhteen- tai vähennyslaskuissa pienillä numeroilla, mutta ei oikein muulloin.

Kun kehno matikkapääni paljastuu töissä, tulevat eteen aina samat kysymykset; miten ylipäätään pääsin opiskelijaksi lääketieteelliseen ja miten selvisin opinnoista.

Pääsin sisään kiitos hyvän kielipääni. En kirjoittanut ylioppilaskirjoituksissa matematiikkaa, mutta kirjoitin parhain arvosanoin kaksi pitkää kieltä, äidinkielen ja reaalikokeen. Hakuvuonna 1997 Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan sisäänpääsykriteerit suosivat matikkakompuraa. Lähtöpisteitä laskettaessa matematiikan yo-arvosana oli vaihtoehtoinen jokin kielen kanssa ja pääsykokeissa riitti kolme koetta neljästä. Minun ei tarvinnut tehdä fysiikan koetta! Kemia oli minulle helppoa, koska pystyin pyörittelemään molekyylejä mielessäni, tekemään erilaisia sidoksia ja seoksia mielikuvina.

Ja vastoin yleistä käsitystä, ei lääkiksessä laskupäätä sen jälkeen kyselty, kun ensimmäisistä parista vuodesta oli selvitty.

Kollegoiltani olen oppinut, että kun matematiikkaa rakastaa, sitä näkee kaikkialla. Yksi heistä kerran totesi, että oma alani nuorisopsykiatria on yhtä laajaa matematiikkaa. Luulen ymmärtäväni, mitä hän tarkoittaa; todennäköisyyksiä, joukko-oppia, tilastotiedettä. Vaikka en yhtälöitä osaa ratkaista paperilla, näen ilmiöitä ympärilläni, sanoitan ja tutkin niitä vain eri käsittein ja keinoin.

Vuodesta 2020 lähtien yli puolet uusista opiskelijoista on valittu yliopistoihin todistusvalinnalla. Alasta riippumatta eniten pisteitä saa pitkän matematiikan arvosanasta. Pääsykoeuudistusta on kritisoitu ja se uudistettaneen kolmen vuoden päästä.

Jos hakisin tänä vuonna lääkäriopintoihin, en tulisi valituksi.

Mutta kiitos vuoden -97 sisäänpääsykriteerien, tänä keväänä vietän lääkäriksi valmistumisen kahdettakymmenettä juhlavuotta. Matikkapääni ei ole matkalla vahvistunut. Laskeminen liittyy korkeintaan kuormitustasoon ja integraatio työhön ja vapaa-aikaan.

Valmistun loppukeväästä erikoislääkäriksi. Eikö sen pitäisi olla vastoin kaikkia todennäköisyyslaskelmia?