Miten olet päätynyt nykyiseen työpaikkaasi?

Mikä mielikuva sinulla oli paikasta ennen aloittamista?

Mikä ratkaisi valinnan?

Täyttä työaikaa tekevät viettävät töissä neljäsosan viikostaan, päivystävillä aloilla vielä vähän enemmänkin. Toiset meistä viettävät työpaikalla enemmän aikaa kuin puolisonsa kanssa. Millä perusteella olemme valinneet työpaikkamme? Vai onko joku valinnut ne meille puolestamme?

Olen tehnyt ”virallista” rekrytointia jo lähes kymmenen vuotta: lopetin NuoriLääkäri-päivien järjestelytiimissä 2013 ja seuraavana vuonna löysin itseni jo työnantajan ständiltä. Paras onnistumiseni edelleen on se, kun vuosia sitten laitoin someen postauksen meille avautuvista uusista viroista ja uudesta alkavasta toiminnasta ja vanha työkaverini, ollessaan jo viemässä muuttokuormaa aivan toista yliopistosairaalaa kohti, intoutuikin hakemaan meille. Miten vähästä voi joskus hyvät asiat olla kiinni.

Kilpalaulantaa

Rekrytoinnista tulee usein mieleen ylilääkärit jakelemassa flyereita koulutustapahtumissa. Paljon puhetta, joskus jopa kilpalaulantaa kahden eri työnantajan välillä. Tulee myös mieleen koko vuosikurssin illalliset paikallisessa ravintolassa, mainokset Medixien t-paidassa tai speksin käsiohjelmassa. Iso ilmoitus Lääkärilehdessä tai Mediuutisissa. Somevirrasta toistuvasti pomppaava kuva iloisen näköisistä kollegoista.

Tämä on kuitenkin vain pintaa, sitä pakollista näkyvyyttä, jota jokainen työnantaja ostaa muistuttaakseen olemassaolostaan.

Oikea rekrytointi tehdään ihan muualla.

Sen tekee kandi, joka on mielestään löytänyt hyvän kesätyöpaikan ja houkuttelee sinne kaverinsa. Sitä tekee erikoistuva, joka ohjaa perusopetuksen hajautusjaksolla keskussairaalassa olevan kandin tekemään kardioversion. Sitä tekee erikoisalan koulutuspäivillä luentoa pitävä erikoislääkäri. Sitä tekee sisukas suurperheen äiti ja tk-lääkäri, joka jaksaa puhua hyvää työpaikastaan ruuhkavuosien, työvoimapulan ja arjen murheiden keskelläkin. Sitä tekee johtajaylilääkäri, joka ei lehtihaastattelussa peittele ongelmia, mutta kertoo myös ratkaisuista. Sitä tekee jokainen meistä – miten puhumme työpaikastamme.

Intensiivisesti ja tavoitteellisesti

Viimeiset pari vuotta olen tehnyt rekrytointia entistä intensiivisemmin ja tavoitteellisemmin.

Jokaisen lääkärijohtajan tavoin olen ikuiselta tuntuvassa vastakkainasettelussa kliinisten töiden ja hallinnollisten töiden, siis johtamisen, välillä. Olen karkeasti pohtinut, että jokainen rekrytointiin käyttämäni tunti vähentäisi itseltäni ainakin kymmenen tuntia kliinisiä töitä ja mahdollistaisi paremman keskittymisen niihin töihin, mihin minut on palkattu – palkkakuitissani ei lue erikoislääkäri, vaikka niitä töitä lähes puolet työajastani edelleen teenkin.

Tästä syntyy helposti niin hyvä kuin huonokin kierre: jos väkeä on vähän, on pakko tehdä paljon kliinisiä töitä itse, mistä seuraa, että väkeä on vähän. Mitä enemmän ehtisin tehdä omia töitäni, sitä paremman arjen mahdollistaisin kaikille meillä vakituisemmin tai keikkaillen työskenteleville, mistä seuraisi toivottavasti positiivista mielikuvaa seuraaviin rekrytointeihinkin.

Työtekijän markkinat?

Sote-alalla on viime vuosina entistä enemmän korostuneet ”työntekijän markkinat”. Puheet siitä, että hakijoiden jono yltää naapurikunnan rajalle asti, ovat tainneet väistyä jo lopulta yliopistosairaaloistakin.

Nämä ”työntekijän markkinat” ovat ehkä jo ylikuumentuneetkin.

Kuun taivaalta lupaavia keikkafirmoja oli jo minun opiskellessani, mutta kova kisa työntekijöistä on entistä enemmän saanut aikaan sitä, että maalaillaan hyvin utuisia mielikuvia työstä ja huikeita numeroita sisältävistä palkkakuiteista, vaikka arki on kädet savessa puurtamista ja kovien palkkasummien takana on lukuisia valvottuja öitä.

Mietin joskus, olenko työnkysyjille omissa puheissani jo liiankin inhorealistinen, mutta toisaalta mikään ei harmita niin paljon kuin se, että joku muu on maalaillut meistä liiankin idyllistä kuvaa töihintulijalle (kandi, muista aina suhtautua skeptisesti, jos joku yhdistää samaan lauseeseen sanat ”rauhallinen” ja ”päivystys”).

Eri työnantajat käyttävät välillä paljonkin resurssia sen selvittämiseksi, millainen mielikuva satunnaisella mahdollisella rekrytoitavalla on mistäkin työnantajasta.

Näistä ei ole apua, jos mielikuvat eivät koskaan realisoidu hakemuksiksi. Toisaalta viikon sisällä sain kaksi töidenkyselijää paikkakunnilta, joihin ei meidän talosta ole suunnattu minkäänlaista aktiivista rekrytointia.

”Olen kuullut teistä positiivista” luki kummassakin viestissä.

En tiedä, suuntautuiko tuo positiivinen mielikuva klinikkaan vai koko sairaalaan, mutta joka tapauksessa antoi toivoa siitä, että kiireen ja ikuisen resurssivajeen keskellä jotain on tehty oikein, jossain kohtaamisessa on onnistuttu. Tämä on arvokkaampaa kuin sata kyselytutkimusvastausta.

Miksi juuri tänne?

Mikä sitten ratkaisee työpaikan valinnan?

Syyt heijastelevat meidän jokaisen persoonaamme ja arvomaailmaamme. Jollekin tärkeää on mukava palkkakuitti. Toinen arvostaa kevyempää työtä, jossa jää aikaa perheelle. Joku päätyi jatkamaan eläkeikään asti samassa klinikassa, johon joskus eksyi amanuenssiksi, koska siellä oli niin hyvä työporukka (jossa toki henkilöt vaihtuneet matkalla moneen kertaan, mikä pistää epäilemään, että tämä henkilö itse oli pohja hyvälle työporukalle). Yksi päätyi harrastuksen perässä tietylle paikkakunnalle ja totesi lopulta, että hänen erikoisalallaan siellä on vain yksi mahdollinen työnantaja. Joku kulkee viikoittain satoja kilometrejä, jotta pääsee työhön, jossa kokee riittävästi haastetta. Jollekin tärkeää on hyvä ja innostava esimies.

Ehkä juuri tänään, kun aamulla konetta aukaistessa tuijottaa tiimalasia, on hyvä hetki miettiä, miksi juuri minä olen päätynyt tuijottamaan juuri tämän tietokoneen tiimalasia. Tiimalasin ja tekemättömien töiden aiheuttaman ahdistuksen sijaan voi hetken miettiä niitä positiivisia asioita, jotka aikoinaan vetivät juuri tänne.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.