Heinäkuussa tapahtui kaksi asiaa yhtä aikaa. Päädyin koripallossa sattuneen nilkan tällin ja ortopedin vastaanoton kautta juoksutauolle juuri, kun Lapin helteissä pidettiin Suomen suurin maastojuoksutapahtuma. Mainittakoon, että viimeiset vuodet juoksuharrastus on hallinnut vapaa-aikaani, kuten toisinaan keski-ikäistyville elämäänsä havahtujille käy. Siispä kaiholla seurasin somessa muiden kisaa ja yritin sietää omaa kykenemättömyyttäni. Samalla syvennyin pohtimaan tätä kaihoa: mikä saa minut juoksemaan?

Aloitin aktiivisen juoksun mielenterveyssyistä: stressaava työ ja mukanani kulkenut paniikkioireilu saivat helpotusta yksinäisillä lenkeillä hiljaisissa syysilloissa. Taustalla vaikuttivat myös fyysiset tarpeet, terveen elämän ihanne ja minäkuva: minän on oltava liikkuva ja fyysinen ollakseen se minä, jonka tunnen. Sellaisena hallitsen niin elämääni kuin sen kuormiakin.

Kun stressi elämässäni väheni, jouduin keksimään juoksemiselle uusia syitä.

Ilmoittauduin ensimmäiselle maratonille, sillä halusin tutkia, mihin kehoni tässä liikuntamuodossa pystyy. Parin-kolmen maratonin päästä totesin, että pystyyhän se, mutta näemmä opettaa myös nöyryyttä. Ihminen ei ole kone vaan altis taudeille, vammoille, stressille ja vaikkapa yliharjoittelulle.

Ehkä juoksen myös iän takia: yritän saada nuoruuttani kiinni ja päästä vanhuuttani pakoon. Tulen häviämään pelin, mutta toisaalta olen utelias tutkimaan, kuinka kauan voin vielä parantaa juoksuani. Kun vauhtikestävyyden paranemisen ja iän tuoman hidastumisen käyrät kohtaavat, lienen tyytyväinen. Tai kriisissä.

Tunnistan myös itseni ulkopuolelta tulevia juoksuni kirittäjiä. Ajan henki pitää hikiliikuntaa jonkinlaisena uskottavan ihmisen tuntomerkkinä. Aina näin ei ole ollut: vielä 1800-luvulla kaltaiseni korkeakoulutettu tietotyöläinen olisi menettänyt kaiken uskottavuutensa juoksemalla trikooshortseissa päämäärättömästi ihmisten ilmoilla. Menneiden vuosikymmenten kestävyyskisat käytiin pelloilla ja ojankaivuissa ulkotöihin tuomittujen yhteiskuntaluokkien kesken.

Nyt on toisin. Vaikka juoksu urheilulajina on edullinen, sitä harrastavat arvioni mukaan erityisesti koulutetut, keskiluokkaiset ihmiset. Kestävyysurheilukisoissa menestyvät yhteiskunnan menestyjät tasavallan presidentti etunenässä. Maraton-profiilikuvasta, ajokoiran vartalosta ja treenirusketuksesta on tullut menestyksen symboleita.

Ehkä minäkin haluan kuulua menestyjien joukkoon?

Juoksevana teologina huvitan itseäni tekemällä huomioita kestävyysjuoksubuumin uskonnollisista piirteistä. Sekä juoksuun että vakaumuksiin sitoudutaan usein vahvasti, niiden ympärillä harjoitetaan eri metodeja ja rakennellaan koulukuntia. Juoksuun liittyy kunnon kansalaisen leima, kuin ennen vanhaan kirkossa käyntiin. Rankemmassa harjoitusohjelmassa on luostarin viikkorytmin kurinalaisuutta, joskin erojakin on: juoksijan oma rippi-isä tai -äiti kulkee nyt ranteessa ja kertoo kalorin tarkkuudella, millaista syntiä tai laiminlyöntiä olet tänään harjoittanut. Instagramin juoksuinfluensserit, nuo urheilevan kansan kiinteäpakaraiset papittaret kertovat, että näillä viidellä liikkeellä ja kymmenellä käskyllä pääset lähemmäksi taivasta.

Minusta nämä juoksun sakraalit piirteet ovat hassu, mutta silti positiivinen ilmiö.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan selonteon mukaan uskonto on hyvinvointia lisäävä asia, kun sitä harjoitetaan vapaaehtoisesti ja omista tarpeista käsin. Sama pätee juoksuun ja vähän kaikkeen elämään: fundamentalismia pitää välttää ja intohimoilleen pitää osata nauraa.

Jos tämä ei onnistu, älä lähde lenkille.