Työturvallisuuslaki velvoittaa työnantajaa arvioimaan jatkuvasti työhön liittyviä haitta- ja vaaratekijöitä ja toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet työolosuhteiden parantamiseksi. Työterveyshuolto on keskeinen osa työsuojelua. Fyysistä terveyttä vaarantaviin tekijöihin puuttumisen lisäksi työsuojelun tavoitteena on työhön liittyvän psykososiaalisen, kognitiivisen ja eettisen kuormituksen tehokas hallinta.

Kun työhön liittyviä haittoja ja vaaroja on lakitekstille ominaisesti selvitettävä ”riittävän järjestelmällisesti” ja toimenpiteisiin on ryhdyttävä ”mahdollisuuksien mukaan”, on kuitenkin selvää, että lopulta jää työnantajan päätettäväksi, onko työhyvinvointi prioriteetti vai ei.

Heijastimia ja suojakypäriä

Tapaturmavaarojen kitkemisellä on suomalaisessa työsuojelussa pitkät perinteet. Esimerkiksi rakennustyömaan turvallisuudesta säädetään erillisessä valtioneuvoston asetuksessa. Kyseisessä asetuksessa määrätään mm. työtelineiden pystytyksestä ja purkamisesta sekä työntekijöiden henkilönsuojaimien käytöstä heijastavaa varoitusvaatetusta, polvisuojia ja suojakypärien alushuppuja myöden.

Asetus rakennustyön turvallisuudesta on terveydenhuollon ammattilaisen näkökulmasta kaikessa yksityiskohtaisuudessaan hupaisaa luettavaa. Todellisuudessa huvittuneisuus taitaa syntyä defenssinä siitä realisaatiosta, että terveydenhuoltoalallakin työhön liittyvät terveysriskit voisivat rakennusalan tavoin olla laajasti tunnustettuja ja työolosuhteet tarkemmin säänneltyjä, jos niin vain päätettäisiin.

Tekeekö laki autuaaksi?

Mielenterveys- ja päihdetyössä työn psykososiaalinen kuormitus on tunnustettu siinä määrin, että mielenterveys-, päihde- ja riippuvuushäiriöiden hoitoa antavissa yksiköissä työnantajalla on lakisääteinen velvollisuus järjestää työntekijöilleen työnohjausta. Työnohjausvelvoitteesta säädetään terveydenhuoltolaissa.

Työnohjauksen järjestäminen mielenterveys- ja päihdepalveluiden henkilöstölle taitaa olla ainut työterveyshuoltolain ulkopuolinen lakiin kirjattu konkreettinen keino, jolla terveydenhuollon työntekijöiden työhyvinvointia pyritään edistämään. Työnohjausvelvoite on kuitenkin oiva esimerkki siitä, miten velvoittavakaan sääntely ei välttämättä johda toivottuun lopputulokseen.

Viimeistään lainsäädännön valmisteluasiakirjoista käy selväksi, että työnohjausta tulisi lakisääteisesti järjestää niin perusterveydenhuollossa kuin erikoissairaanhoidossakin ja toiminnan tavoitteena tulisi olla henkilöstön ammattitaidon ylläpitäminen sekä laadukas ja vaikuttava hoito.

Silti harvassa toimipisteessä – vielä harvemmalla terveysasemalla – on tarjolla lääkärien tarpeisiin vastaavaa työnohjausta.

Työnohjaus lääkärin suojana

Lääkärikin tarvitsee kypäränsä. Työntekijälähtöinen ja koulutetun lääkärityönohjaajan toteuttama työnohjaus on erinomainen keino tukea lääkäriä oman työnsä arvioinnissa ja kehittämisessä ja suojata haitalliselta kuormitukselta.

Liiallisen työkuormituksen uhka koskee kuitenkin jokaista lääkäriä erikoisalaan tai työtehtävään katsomatta, minkä vuoksi työnohjauksen ei tule olla vain harvojen etuoikeus.

Tiukkakaan sääntely ei tee autuaaksi. Pelkkiä lakipykäliä hiomalla ei muuteta syvään juurtuneita käytänteitä. Terveydenhuollossa tarvitaan työnantajan ja työntekijöiden tiiviimpää vuoropuhelua, ongelmakohtien syyllistämätöntä nimeämistä ja niiden yksituumaista ratkomista. Psykososiaalisten, kognitiivisten ja eettisten kuormitustekijöiden tunnistaminen on fyysisen ergonomian kartoittamista monimutkaisempaa mutta onnistuu, kun työntekijöille annetaan suunvuoro.

Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri, kansanterveystieteen kliininen opettaja ja 1-vuotiaan taaperon äiti.