Minulla on ilo olla lähipiirissäni partiolaisten ympäröimä, vaikka itse en ole koskaan partiossa käynytkään. Niinpä minut houkuteltiin jo toista kertaa elokuisille Johtajatulille, jota markkinoidaan aktiivisesti myös ”ei vielä partiolaisille”. (Tätä tapahtumaa voin lämpimästi suositella kaikille lääkärijohtajille!)

Tällä kertaa partiolaisystäväni houkutteli pitämään kanssaan arvokeskustelutyöpajaa yksilön ja yhteiskunnan vastuista soten myrskyissä. Miten herkullinen aihe, tottakai tulen.

Aihe on etenkin meillä päivystyksessä potilastyössä enemmän tai vähemmän läsnä jatkuvasti. Päihteidenkäyttäjää yritetään motivoida hoitoon, mutta hän ei koe koskaan saaneensa yhteiskunnalta apua, vaikka häneen on käytetty valtavasti sekä so:n että te:n resursseja, jotta elämä saataisiin raiteilleen.

Omainen valittaa, että kukaan ei tehnyt vanhuksen luona kotikäyntiä, jotta olisi nähty, miten sekaisin asunto on, hädintuskin liikkumaan pääsi. No, ei ole käynyt itsekään.

Näemme kovasti vaivaa, jotta säästämme yhden vuodeosastopaikan ja järjestämme olkaluunsa murtaneelle rouvalle neljästi päivään kotiutustiimin käynnit ja ateriapalvelun kotiin, vaikka naapurissa asuu poika teini-ikäisine lapsineen.

Paisuvat kustannukset

Soten paisuvat kustannukset ovat olleet viime viikkojen otsikko. Raha ei kuitenkaan ole ongelma, henkilöstö on.

Olemme siinä pisteessä, mistä ainakin itse olen 90-luvulla peruskouluni käyneenä kuullut jo kouluiässä: suurten ikäluokkien ollessa hoivaa vailla ei nuoremmista ikäluokista riitä väkeä hoitamaan.

Niin, tästä on minulle kerrottu jo peruskoulussa, mutta ongelmalle ei ole oikeastaan tehty mitään 30 vuoteen. Ehkä Nokia-Suomessa uskottiin teknologian pelastavan kaiken (kyllä, älylattia kertoo vanhuksen kaatuneen, mutta ei se saata häntä rollaattorilla vessareissulle saati nosta kaatumisen jälkeen pystyyn) tai ehkä laman jälkipyykki vei ajan tai sitten ongelma oli vain liian massiivinen ratkaistavaksi, kun päätöksenteon fokus on aina vaalikauden mittaisessa horisontissa.

Nyt, kun olisimme kiireesti ulkomaista työvoimaa vailla, poliittisessa päätöksenteossa tuntuvat puhaltavan tuulet, joilla Suomeen tulo halutaan tehdä entistä vaikeammaksi. Ei tänne kovin syrjäiselle, lumiselle maapallon nurkalle kukaan vahingossa eksy, vaan se vaatii erittäin aktiivista rekrytointia.

Toisaalta voidaan pohtia myös työvoimatuonnin eettisyyttä. Lähtömaa on käyttänyt ison resurssin työvoiman kouluttamiseen, ja sitten länsimaat nappaavat parhaat päältä.

Toki ulkomailla työskentelevät usein lähettävät kotimaahan rahaa, joka osaltaan tukee taloutta siellä. Työvoima on kuitenkin pois lähtömaan sosiaali- ja terveydenhuollon ja siten koko yhteiskunnan pyörittämisestä. Ihmisten siirtely tarkoittaa myös aina perheiden ja turvaverkkojen hajoamista ja liian usein juurettomuutta, jos kotiutukseen ei ole satsattu.

Kuin lastenhoitoa?

Olisiko osa ratkaisua löydettävissä myös täältä kotimaasta, meistä itsestämme?

Sanotaan, että ikääntyessään ihminen kasvaa lapseksi jälleen. Entä jos suhtautuisimmekin vanhustenhoitoon kuten lastenhoitoon?

Eniten hoivaa vaativissa vaiheissa ja lähellä elämän loppua meillä olisi mahdollisuus ottaa perhevapaata äitimme tai isämme hoitoon. Muistamaton vanhus voisi olla lastensa työpäivän ajan päiväkodissa, josta sitten haettaisiin kotiin illaksi ja yöksi.

Vastaus on heti, että eihän suomalainen yhteiskunta toimi enää näin. Siitä, kun kolme sukupolvea asui tyypillisesti maatalossa saman katon alla, on jo monta vuosikymmentä. Nykyinen yhteiskunta on rakennettu pienempien perheyksikköjen varaan. Asumisen väljyys toki sallisi useamman sukupolven yhteisasumisen edelleen varsin usein. Nykyiset omakotitalot ovat kartanoita verrattuna niihin vanhoihin maataloihin, joissa asui lapsikatras, vanhemmat, isovanhemmat, pari tätiä tai setää, piiat ja rengitkin.

Yhteiselo on tavallisempaa

Kun matkustetaan etelämmäksi Eurooppaa, tällainen kolmen sukupolven yhteiselo on paljon tavallisempaa edelleen.

Myös omaisen joutuessa sairaalaan suvun naiset usein kokoontuvat hoivaamaan sinnekin. Niin, naiset. Suomi on vahvasti tasa-arvoinen maa, mutta omaishoitajuus ja läheisistä huolehtiminen kaatuu edelleen vahvasti naisten harteille.

Tulisiko uudesta vanhustenhoivan mallista naisille uusi loukku ajautua työelämän ulkopuolelle?

Hoivan siirrossa kotiin on monta muttaa, joita työpajojemme keskustelijatkin hyvin toivat esiin. Sukupolvet eivät asu useinkaan samalla paikkakunnalla, hyvä jos samassa maassakaan. Välit eivät välttämättä ole kaikkein lämpimimmät – voidaanko vuosikymmeniä välirikossa olleet isä ja poika pakottaa saman katon alle, jotta säästämme yhden hoivakotipaikan?

Kaikilla työelämässäkään olevilla ei ole fyysisiä tai psyykkisiä voimavaroja ottaa lisää vastuuta perheenjäsenistään. Miten kotona hoitamista korvattaisiin rahallisesti, kun nykyinen omaishoidon tuki on melkein teinin viikkorahan tasoa? Moni myös pelkää, ettei osaisi hoitaa.

Isoin ongelma on jälleen työvoima. Jos omaiset jättäytyisivät pois työelämästä vanhusta hoitaakseen, meillä alkaisi olla iso massa ihmisiä poissa talouden rattaiden pyörityksestä. Etenkin, jos moni sote-alalla työskentelevä jäisi kotiin, he olisivat kiinni yhden vanhuksen hoivassa, kun työssään pystyisivät mahdollistamaan useamman ihmisen hoivan.

Asiat eivät ole yksinkertaisia eivätkä ääripäät useinkaan oikeita ratkaisuja. Olisiko meillä kuitenkin tarpeen alkaa muuttaa asenneilmastoamme tiukasta ydinperheajattelusta sukupolviajattelun suuntaan ja hakea enemmän vastuuta laajemmasta lähipiiristä?

Kuinka me lääkärit voisimme työssämme kannustaa potilaidemme omaisia tähän? Kuinka poliittiset päättäjät voisivat tukea tätä esimerkiksi rahallisesti? Kuinka voisimme tehdä jotain lähipiirissämme?

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.