Joskus älyllinen yhteys toiseen ihmiseen syntyy nopeasti, kuin kemiallinen reaktio (mitä se ehkä onkin). Lyhytkin kohtaaminen saattaa synnyttää oivalluksen, joka kypsyy mielessä kuin helmi.

Olen matkoillani ollut etuoikeutettu kohtaamaan paljon kanssakulkijoita. Helmiä syntyy perin harvoin.

Muutamiin oivalluksenantajiin on yhteys katkennut, enkä ole onnistunut enää löytämään heitä. Pääsyy on heidän nimensä, jotka ovat tavallistakin tavallisempia heidän isoissa kotimaissaan, kuin Matti Korhonen potenssiin x.

Näin olen menettänyt yhteyden muun muassa venäläiseen Andrei Novikoviin, somalialaiseen Ahmed Mohammediin ja intialaiseen Anita Sharmaan. Saman nimisiä kyllä löytyy sosiaalisesta mediasta pilvin pimein, mutta ei heitä, joiden sanoihin palaan vuosien jälkeen.

Andrei oli kollega, joka tutustutti minut Moskovaan. Paljasjalkaisena hän osasi opastaa vierailijan kaupungin pinnan alle, ihan konkreettisesti. Hänen kanssaan kuljin metrolinjastoa ristiin rastiin kuin avaruussukkula, kyyrillisten kirjaimien ja kattokruunujen tähdittämää reittiä suurkaupungin galaksista toiseen.

Pääsin tutustumaan myös Andrein perheen dachaan eli siirtolapuutarhaan Moskovan liepeillä. Äiti hillosi marjoja poimimistamme marjoista sillä aikaa kun me puhuimme venäläisestä mielenlaadusta.

– Meidän maiden välillähän oli joskus joku rajaselkkaus, sanoi sivistynyt venäläiseni, jonka koulussa ei talvisotaa erityisemmin noteerattu. – Se on meidän ongelmamme, iso maa, iso ego.

Afrikka puolestaan on -ismien kehto. Kävin Ahmedin kanssa tavanomaisen keskustelun tribalismista, rasismista ja kolonialismista, jotka ovat muokanneet maanosaa enemmän kuin tarpeeksi.

Olin Ahmedin tavatessani vielä kehitysyhteistyön alkumetreillä ja uskoin että oikealla asenteella ismiviidakon läpi pääsisi helposti. Ahmed oli minua nuorempi, mutta kokemusvuosiltaan vanhempi.

– Ole varovainen, ystäväiseni. Olit sisältäpäin mitä tahansa, kasvoillasi on vallan väri.

Olen muistellut Ahmedin sanoja törmätessäni aggressioon ja syyttelyyn Afrikassa. On turha puolustautua sillä, että omalla maalla ei ollut siirtomaita tai piipittää olevansa ”hyvällä asialla”. Edelliset polvet päättivät puolestasi, että kasvosi yhdistyvät aina Afrikan valkaistuun historiaan.

Uudelleensyntyminen oli Anitalle itsestäänselvyys. Hän jaksoi selvittää hindulaisuuden kiemuroita samalla kun vei vieraan katsomaan muslimi-, bahai- ja sikhitaiteen huipentumia Delhissä.

Koukkaillessaan teillä lehmiä vältellen Anita naureskeli maansa monimuotoisuudelle. – Kaikkea on kunnioitettava, ethän koskaan tiedä mihin päädyt seuravassa elämässä. Anitassa kristallisoitui se lempeä välinpitämättömyys, joka on luonut maailman suurimman demokratian.

Kertoisin Anitalle, mikäli hänen tavoittaisin, että kun haluan mielikuvailla itseni rauhalliseksi, asetan itseni hänen autoonsa Delhiin, savusumun ja tööttäysten keskelle. Siinä olisimme, kotona kaaoksen keskellä, puhumassa maailmaa paremmaksi.

Epäilemättä saavuttaisin saman tilan mindfulness-harjoituksella tai soittamalla niille ystäville, jotka eivät ole hävinneet.

Pidän kuitenkin tärkeänä, että muistelen ajoittain näitä kadonneita helmiä. He elävät jossain omassa todellisuudessaan. Hento toiveeni on, että jos maailmamme joskus repeävät erilleen meille niin tunnusomaisista vihanpidollisista syistä, he eivät unohda sitä yhteyttä mitä meillä ihmisinä oli.

Erityisesti tänä aikana on mielessä Andrei, seisomassa tuulen tuivertamana Punaisella torilla. – Tämä on niin suurta, huitaisi hän kotimaansa suurimmat monumentit kattaen. – Ja vain tällä on väliä, sanoi hän painaessaan lapaseni vasten tikkitakkinsa rintamusta.