Kun kysyin ensimmäisen vuoden medisiinareilta, mikä on lääkärin tärkein ominaisuus, yksi vastaus nousi selvästi ylitse muiden: empatia.

Kun esitin saman kysymyksen kliinisen vaiheen opiskelijoille, kommenteista pisti esiin kriittinen näkemys, että “tätä humanistihöttöä” ei tarvitsisi lainkaan opettaa lääkiksessä, sillä opiskelijoiden kallisarvoinen ja kortilla oleva aika pitäisi omistaa “oikealle medisiinalle”.

Oikea medisiina viitannee kliiniseen substanssiin, EBM:ään ja keskeisiin lääkärin tehtäviin, kuten statustaminen, diagnostiikka tai toimenpiteet. Oikeaa medisiinaa on suhteellisen helppo opettaa yliopistossa, mutta entä oikea – elävän elämän – medisiina, jossa monivalintatenttitottumusten vastaisesti ei aina ole single best -vastausta? Lääketiede ei yksin riitä, tarvitaan myös lääkärintaitoa.

Käytännön potilaskontaktien lääketieteessä astutaan ihmiselämän kompleksisen monenkirjavuuden ja epävarmuustekijöiden vaikutuspiiriin, joka on oikean medisiinan reaalimaailman olomuoto. Miten tämä huomioidaan yliopistojen curriculumeissa?

Nostin viime joulukuussa Lääkärilehdessä esiin, että Helsingin yliopiston hiljattain valmistuneille lääkäreille teetetyssä kyselytutkimuksessa kehityskohteeksi nousi opetuksen heikko vastaavuus työelämän kanssa. (1)

Jo 100 vuotta sitten Harvardin sisätautien professori, Francis Peabody, pohti JAMAssa, että luonnontiedepainotteisuus voi viedä lääketieteen opetuksen ja koulutettavien lääkäreiden arvomaailman väärille raiteille: “The practice of medicine -- is an art, based -- on the medical sciences, but comprising much that still remains outside the realm of any science. -- There is no more contradiction between the science of medicine and the art of medicine than between the science of aeronautics and the art of flying.” (2)

Hoitosuositukset edellyttävät tieteellistä näyttöä, potilaan hoito taas henkilökohtaista kohtaamista: “The treatment of a disease may be entirely impersonal; the care of a patient must be completely personal.” (2)

Tärkein ominaisuus

Kirjallisuudessa puhutaan tulkinnanvaraisuuden ja siihen liittyvän epävarmuuden sietokyvystä (tolerance for ambiguity) lääkärin tärkeänä ominaisuutena.

Empatia edellyttää tätä kykyä, sillä empatia on samaan aikaan itsestäänselvää ja toisaalta hyvin tulkinnanvaraista.

Empatiaa käsittelevät tutkimukset yleensä kompastuvat sen määritelmän arbitraarisuuteen ja mitattavuuden fluiditeettiin. Empatia tuntuukin joskus olevan vaikeinta lääkäriydessä. On kuin siitä ei saisi otetta, ja silti se on sulautunut osaksi ammattimme ydintä.

Empatian, lääkärin vuorovaikutustaitojen sekä lääkäriyden ja lääkäriksi kasvamisen aihepiirien opetus on Suomessa myös monilta osin jäänyt metodisesti ja näytönasteeltaan jälkeen muusta kliinisestä opetuksesta. Näiden aiheiden paketointi arvioitaviksi osaamistavoitteiksi ja opintojaksoiksi ei ole yksinkertaista. Keskeisyydestään huolimatta ne eivät saa sijaa arvostettujen, innovatiivisten tai mediaseksikkäiden julkaisujen joukossa, eikä niihin erikoistuta.

Empatian pakottaminen ulkoapäin on hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta.

Kannattaako sitä siis opettaa kandeille? Ihmislapsi alkaa hahmottaa jo ennen 5 ikävuotta, että hänen mielensä on erillinen muiden mielistä. (3) Kasvaessamme meille kehittyy yksilöllinen persoona vuorovaikutuksessa biologis-psyykkis-sosiokulturaaliseen itseemme ja ympäristöömme. Tämä prosessi tekee meistä ihmisiä, ja juuri siitä löytyy kasvualusta empatiakyvyn kultivoinnille. Kyse ei ehkä olekaan empatian oppimisesta vaan sen löytämisestä ja kasvutilan luomisesta.

Läsnä mutta tavoittamattomissa

Hoidin kerran lääkärinraakileena potilasta, joka kärsi locked in -tyyppisestä tilasta. Motoristen menetysten vaikeusaste oli lähes totaali, mutta potilaan kognitio oletetusti intakti.

Potilaan tavatessani minulle valkeni heti, että tämä ei kyennyt vuorovaikutukseen lukuun ottamatta katsekontaktia. Yritin sinnikkäästi luoda kyllä-ei-binaarivalikon keskustelulle silmien liikkeiden avulla – tuloksetta.

Potilaan tahdonvoimalla ja tuskalla ladattu katse porautui anovana minuun jokaisen yrityksen jälkeen. Hän oli läsnä, mutta kuitenkin tavoittamattomissa.

Tilanne tuntui vaikealta. Etsin sanoja. Yritin kuumeisesti muistella mitä minulle oli opetettu: Miten tällaisessa tilanteessa ollaan empaattisia ja hyviä lääkäreitä?

Silloin oivalsin paradoksin. Joskus vaikealta tuntuvat asiat ovat helpoimpia.

Kuvittelin hetken vaihtavani paikkaa potilaani kanssa: Miten toivoisin itselleni kommunikoitavan tuossa tilassa?

“Olen pahoillani, että voin vain käydä yksinpuhelua. Yritän selittää sinulle kaiken, mitä tapahtuu ja mitä teen. On epäreilua, että et pysty mitenkään viestimään, mitä haluaisit kertoa tai vastata. Voin vain kuvitella, miltä sinusta tuntuu. -- ”

Tuskin ehdin viimeisen lauseeni loppuun, kun minua tuijottavat silmät täyttyivät kyynelistä ja suu vääntyi riipaisevaan itkuun.

Hänen sielunsa peileistä virtaavissa pisaroissa näin itseni. Erilliset mielet, yhteinen olemus. Potilaan tuska, jaettu ihmisyys. Pidin häntä kädestä ja kerroin mitä tapahtuu.

Poistuin huoneesta jatkamaan työpäivääni tavanomaisesti, kuitenkin tietoisena elämän äärimmäisestä epäreiluudesta sekä riittämättömyydestäni sen edessä.

Samaan aikaan harvinainen hetki, elävää raakaa elämää ja toisaalta lääkärin työn arkea. Teinkö tarpeeksi? Olinko hyvä lääkäri? Onnistuiko kohtaaminen, entä status ilman anamneesia?

Lääkäriys on myös sitä, että sietää vastauksen kaikkiin edeltäviin olevan kielteinen. Sietää sen, että on tilanteita, joissa oman parhaansa antaminen tuntuu riittämättömältä.

Kasvuprosessi

Asetutaanpa vielä hetkeksi opiskelijoiden asemaan.

Yliopisto-opintojen aikana lääkäriksi kasvaminen ja ammatti-identiteetin kehitys tapahtuvat osana opiskelijan kokonaisvaltaista elämäntilannetta, persoonan ja yksilönkehitystä.

Kasvuprosessit eivät tapahdu toisistaan irrallaan. Nuoruus kasvukipuineen, epävarma maailmantilanne sekä monet muut tekijät voivat näkyä kasvukäyrällä. Opintoja saattavat myös varjostaa jatkuvat kriisiuutiset tulevasta työelämästä.

Terävältä tuntuva palaute voidaan tulkita hätähuudoksi. Siitä välittyy frustraatio, joka tuskin kumpuaa tyhjästä. Jos fiksut ja lääkikseen asti päässeet opiskelijat ja tulevat kollegat antavat napakkaa palautetta opetuksesta, se tulee ottaa vakavasti. Koulutuksessa ei voida puhua kollegiaalisuudesta ja empatiasta ottamatta aidosti, kunnioittavasti ja kokonaisvaltaisesti huomioon opetuksen vastaanottajaa, jota varten opetusta toteutetaan.

Lääkärin kyky empatiaan on merkittävä voimavara ja etu sekä lääkärille itselleen että. (4,5,6) Mikäli lääkäri kokee empatian tarpeettomana, hänen on hyvä muistaa, että empatian puuttuminen ironisesti vain korostaa sen merkitystä.

Kuten Pasternack, Puustinen ja Louhiala totesivat Lääkärilehdessä joulukuussa 2020: “Olemme --- päätyneet näkemykseen, että liian voimakas luonnontieteellinen painotus lääkärikoulutuksessa voi johtaa kapeaan ihmiskuvaan, mikä puolestaan saattaa heikentää hoitotuloksia. -- [L]ääketieteen keskiössä ei ole luonnontiede vaan ihminen ja ihmisen auttaminen hänen sairaudessaan ja kärsimyksessään, ja kaikki muu seuraa tästä.” (7)

Kuten Elvis Presley lausui esipuheena kappaleelle Walk A Mile In My Shoes Las Vegasissa elokuussa 1970: "--You never stood in that man's shoes, or saw things through his eyes, or stood and watched with helpless hands – while the heart inside you dies. So help your brother along the way, no matter where he starts, for the same God that made you, made him too, these men with broken hearts.--”

Disclaimer: Tekstissä esitettyjä viittauksia opiskelijapalautteisiin ja potilastapaukseen on muutettu niin, ettei niitä voi liittää asiayhteyteensä tai niihin liittyviä henkilöitä tunnistaa.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti ja kliininen opettaja Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.