Potilaat pääsevät omiin tietoihinsa Omakanta-nettipalvelun ansiosta entistä helpommin. Lääkärin potilasasiakirjamerkinnät ovat aiempaa paremmin saavutettavia. Oma havaintoni on se, että viimeisten vuosikymmenten aikana lääkärin teksteistä on tullut aiempaa täsmällisempiä. Yhtenäistynyt ilmaisutapa ei enää paljasta kirjoittajaansa.

Muistatko lapsuuden lääkärissäkäynnit?

Muistan työlään näköisen, suuren kirjoituskoneen lääkärin pöydällä. Muistan kokeneen terveyskeskuslääkärin olemuksen kirjoituskoneen äärellä. Muistan paksut sormet, jotka naputtivat etusormella muutaman rivin korvatulehduksestani. Vielä 70–80-luvuilla lääkäreiden käsin tai koneella kirjoittamat tekstit olivat lyhyitä, persoonallisia ja ajoittain epämuodollisia.

Puheentunnistus on tuottanut joidenkin ohjelmien osalta pettymyksen, ja osa kollegoista on siirtynyt kirjoittamaan tekstejään itse. Tässä on palattu menneeseen.

Yläasteella ihmettelin konekirjoitustuntien merkitystä ja marssin tahdissa etenevää kirjoitusharjoitusta. Ajattelin, että tyhjänpäiväisempää taitoa ei voisi olla. Sittemmin käsitykseni on muuttunut, ja kymmensormijärjestelmä on osoittautunut kriittisen tärkeäksi työelämätaidoksi.

Koska omalla kohdallani puheentunnistusohjelman käyttö osoittautui kymmensormijärjestelmää hitaammaksi, kirjoitan kaikki kertomusmerkinnät itse. Erikoistumisaikoinani sihteerit valittivat pitkistä saneluistani. Sittemmin olen itsekin mieltynyt lyhyempään ilmaisuun. Kaikkea ei tarvitse kerrata jokaisessa decursus-merkinnästä.

Aiemmin kirjoitettuun nähden on tuotettava uutta sisältöä, muuten on vaiettava – sama periaate kuin tieteessä ja kaunokirjallisuudessa. Puheentunnistusohjelmat on tietenkin saatava toimimaan niin, että lääkärillä on mahdollisuus niitä hyödyntää. Olen toiveikas.

“Virkaäidin hintelä tytär”, kirjoitti lastenlääkäri kymmeniä vuosia sitten kollegastani, joka oli äitinsä kanssa vastaanotolla. Kertomusmerkintä kertoi ajastaan ja naisen roolista yhteiskunnassa. Viimeisten vuosikymmenten ajalta vastaavanlaisia, arvolatautuneita kommentteja tuskin löytyy.

Latinankielisten termien rutiininomainen suomentaminen on kunnia-asia joillekin meistä. Suomennokset saattavat helpottaa potilaan mahdollisuuksia ymmärtää hänestä kirjoitettua tekstiä. Kollegatkin oppivat pikkuhiljaa, mitä esimerkiksi vemmelsuolella tarkoitetaan, vaikka sigmasuoli on useimmille tutumpi ilmaisu.

Tärkeintä on varmistua luotettavasta tiedonvälityksestä, kielestä riippumatta.

Muistan ajan, kun kertomusmerkinnöissä vihjailtiin omien hoitoratkaisujen erinomaisuudesta aiemmin hoitaneiden kollegojen kustannuksella. “En lainkaan ymmärrä, miksi ultraäänitutkimusta ei ole tehty jo eilen”. Ilmaisutapa ei lisää potilasturvallisuutta, vaan aiheuttaa hämmennystä ja ristiriitoja. Omien potilastietojen saatavuus on parantanut tätäkin tapaa. Puhekieliset ilmaisut, kuten “Pissatulehdus” tai “kakkanäyte” ovat onneksi harvinaisia.

Nykyaikaan liittyvä läpinäkyvyyden vaatimus on koulinut meistä parempia tekstintuottajia.

Potilaan oikeuksien näkökulmasta terveydenhuollon ammattihenkilön tekemien merkintöjen tulee olla virheettömiä, selkeitä ja ymmärrettäviä. Täsmällinen ilmaisu helpottaa myös lääkäreiden työtä, kun ei tarvitse arvailla kirjoittajan aikeita.