Ernest Hemingwayn kuuluisan periaatteen mukaan hyvä proosa on kuin jäävuori: kirjailijan tulee näyttää vain pieni osa siitä, mikä on merkityksellistä. Suurimman osan tulee jäädä pinnan alle.

Tuore esimerkki siitä, miten tämä tehdään mestarillisesti, on David Szalayn romaani Flesh.

Romaani alkoi kerätä huomiota Atlantin molemmin puolin heti ilmestyttyään. Jo ennen kuin se valittiin Booker-palkintoehdokkaaksi, sitä ehtivät kehua poptähti Dua Lipa ja kirjailija Zadie Smith. Smith kutsui romaania ällistyttäväksi. New York Timesin kriitikko kertoi ihailleensa teosta kannesta kanteen pitämättä siitä missään vaiheessa.

Kiinnostus ei vähentynyt, kun Flesh voitti.

Booker on yksi arvostetuimmista palkinnoista, joita englanniksi kirjoitettu romaani voi saada. Aiempiin voittajiin kuuluvat Salman Rushdie, Ian McEwan ja Margaret Atwood, useamman Nobelistin lisäksi.

Booker-raati kuvasi Fleshia kirjaksi, joka ei jättänyt heitä rauhaan.

Flesh kertoo unkarilaisesta miehestä, Istvánista, joka on kirjan alkaessa 15-vuotias. István tulee vietellyksi seksisuhteeseen 42-vuotiaan, naimisissa olevan naisen kanssa. Romaani jättää lukijan arvioitavaksi, miten tapahtuneeseen tulisi suhtautua. Istvánissa heräävät ristiriitaiset tunteet ovat arvaamattomia niin lukijalle kuin päähenkilölle itselleenkin.

Kerronta on äärimmilleen pelkistettyä, tapahtumat karuja. Suhde päättyy veritekoon.

David Szalay on taitava hyödyntämään aukkoja, jotka lukijan on täytettävä kertomuksessa itse. István viettää seuraavat vuotensa laitoksessa, sen jälkeen Irakissa sotimassa. Romaani hyppää tylysti niiden yli. Mitä jätetään näyttämättä on usein tärkeämpää kuin se, mitä näytetään.

Hypnoottiseksi romaanin tekee Szalayn ratkaisu jättää toistuvasti Istvánin motiivit, tunteet ja reaktiot selittämättä. Voisi kuvitella, että ratkaisu tekisi lukukokemuksesta pliisun ja henkilöstä hahmottoman, mutta Fleshin se lataa kuin aseen.

Istvánin henkilökuva välittyy jopa selkeämmin, kun lukija joutuu tulkitsemaan hänen käyttäytymistään vain näytteiden perusteella, joita Szalay tarjoilee kylmästi viipaloituina kuin dissektiosalissa. Koko ajan näkymättömissä tykyttää jäävuori formatiivista kokemusta, halua ja tukahdutettua tunnetta.

Lukukokemus on kuin vaihduntakuvio, jossa herkkyyttä on vaikea erottaa tunnekylmyydestä.

Romaani piirtää kuvan kouluttamattomasta, passiivisesta miehestä halujensa ja ennakoimattoman maailman armoilla. István päätyy Lontooseen ja ryhtyy autonkuljettajaksi superrikkaalle pariskunnalle. Hänelle kehkeytyy salainen seksisuhde vaimon, Helenin, kanssa. Istvánin nousu brittiläisen yläluokan sekaan tuntuu samaan aikaan yllättävältä ja uskottavalta.

Yllättäviä ja uskottavia ovat myös lopun käänteet, muistutus ruumiillisen olennon osasta maailmassa, joka tottelee rahan ja sattuman armottomia lakeja.

Fleshin minimalistista miesproosaa on kilvan hämmästelty englanninkielisessä maailmassa ehkä siksikin, että Istvánin kaltaiset yrmäkät, kouluja käymättömät lihaskimput eivät ole olleet viime aikoina muotia kaunokirjallisessa fiktiossa.

Mutta millainen on nahkapusakassa tupakoivan itäeurooppalaisen portsarin sisäinen maailma lontoolaisen klubin edessä yöllä, nuorisovankilan, sodan ja kymmenien seksisuhteiden jälkeen? Se tuskin näyttää Rouva Dallowaylta, niin taitavan kuvan ihmismielestä kuin Virginia Woolfin romaani piirtääkin.

Meitä psyko-alojen ihmisiä Flesh voisi muistuttaa esimerkiksi siitä, että sisäsiisti terapiakielemme tavoittaa aina vain rajallisen osan ihmisyydestä. Parempi syy lukea Flesh on silti se, että se on loistava romaani.