Milloin viimeksi kysyit otsikon kysymyksen työkaveriltasi? Pomoltasi? Johdettavaltasi? Itseltäsi?

Kysymyksen voi kysyä monella tapaa. Yksi tapa on se, mihin kuuluu vastata ”ihan hyvää” ja jatkaa muuhun. Siis se sama kysymys-vastaus-pari, mitä opetetaan kielten tunneilla usein ensimmäisten asioiden joukossa. Tiedättehän: comment ça va? Ja vastataan: ça va bien, et tu?

Kysymyksen voi kuitenkin kysyä myös niin, että ilmaisee olevan oikeasti kiinnostunut vastauksesta, siitä oikeasta vastauksesta.

Se on jo paljon vaikeampaa, koska etukäteen et voi tietää, millaisen onnen tai tuskan ryöpyn saat jakaaksesi. Ryöpyn jakaminen vaatii itseltäkin aikaa, mutta ennen kaikkea voimia, etenkin jos toinen ei ole onnensa kukkuloilla. On usein helpompi pysyä tuossa kielten alkeiden tasossa niin kysymyksissä kuin vastauksissa.

Työhyvinvoinnin tukeminen

Kävin taannoin kutsuttuna keskustelijana Lääkäriliiton työhyvinvointityöryhmän kokouksessa pohtimassa, miten johtamisella voidaan tukea lääkärien työhyvinvointia. Jos nostaisin vain yhden asian, mitä johtamiselta tarvitaan, se on aika. Esihenkilöllä tulee olla aikaa johtamiselle ja johdettavilleen.

Jos aikaa ei ole, tärkeät mitä kuuluu -keskustelut jäävät pitämättä. Ne voivat olla toki strukturoituja kalenteroituja 1+1-tyyppisiä hetkiä, mutta aivan yhtä hyvin spontaaneja kohtaamisia käytävällä tai teemuki kädessä ovelle koputtamisia.

Jokainen pitämäni kehityskeskustelu myös alkaa otsikon kysymyksellä – vastaus voi joskus kestää kolme varttia.

Ajasta löytyy myös lääkäriesihenkilöiden suurin synti. Ajattelemme, että hyödynnämme ajan parhaiten, kun teemme kaikkea: potilastyötä, tutkimusta, johtamista. Mekin olemme kuitenkin ihmisiä, eikä yksikään ihminen ehdi tehdä kaikkea hyvin tai pysty kehittämään itseään kaikessa. Meidän pitäisi hyväksyä, että nämä ovat eri tehtäviä, eri urapolkuja. Johtaminen ei saa käytetyssä ajassa eikä myöskään hankitussa osaamisessa jäädä muiden jalkoihin, jos haluamme tehdä sen hyvin.

Vaikka kliininen työ ei veisikään enää aikaa johtamiselta, voi johtaminen viedä aikaa johdettavilta.

Jokaisen lääkärijohtajan päivä täyttyy mainiosti Excelillä toisensa jälkeen: on osaamisen kehittämisen suunnitelmaa, omavalvonnan vuosisuunnitelmaa, strategista uudistusohjelmaa, tulosennustetta, hyväksyttäviä työaikalistoja, päivystyslistojen laatimista, tehtävälisien päivittämistä. Kosketuksensa kliinisiin töihin saa vastaamalla potilaiden muistutuksiin, joiden määrä tuntuu välillä olevan ääretön. On helppo piiloutua työhuoneeseensa kuulokkeet päässä juoksemaan Teams-kokouksesta toiseen.

Saa häiritä

Jaan työhuoneen ylihoitaja-työparini kanssa, ja me olemme halunneet kääntää monet johtamiseen liittyvät asiat ympäri, jotta voimme kohentaa työhyvinvointia ympärillämme. Yksi ympäri käännetyistä asioista löytyy huoneemme ovelta: ei saa häiritä -kyltin sijaan sieltä löytyy saa häiritä -kyltti. Kaikista mieluiten pitäisimme ovea auki, mutta siinä valitettavasti on jousi nykäisemässä sen saman tien kiinni.

Vaikka siis fyysisesti avoimien ovien taktiikka ei onnistukaan, haluamme yrittää henkisesti olla sitä. Kasvojen ilmestyessä oven rakoon kuulokkeet tipahtavat korvilta.

Kuulumisten kuuleminen on itselleni suurin syy edelleen tehdä kliinistä työtä. Missään ei niin rehellisesti kuule sitä, miten meillä menee – niin ihmisillä itsellään, työpaikalla kuin yhteiskunnassa yleisesti – kuin päivystyksen yövuorossa. Aamuyön tunteina potilasvirta usein ainakin hidastuu hetkeksi. Silloin voi ottaa kahvimukin käteen ja kiertää yksiköissä.

Päivälläkin yritän ehtiä kiertämään työpisteitä kokousten välissä kysymässä kuulumisia. Usein näiltä kierroksilta tarttuu nuorilta lääkäreiltä potilastyöhön liittyviä kysymyksiä, mikä on toinen tärkeä syy olla liikkeellä, olla lähellä: seniorin tuki on meillä aina lähellä, ja sitä saa ja pitää uskaltaa tulla hakemaan myös hallinnon käytävältä.

Toisinaan mukaan tarttuu myös henkilökohtaisia kuulemisia. Minä haluan kuulla, kuka on menossa naimisiin, kuka ostanut asunnon, kuka perintöriidan keskellä.

En siksi, että olisin utelias ja sosiaalinen luonne, vaan siksi, että nämä kaikki vaikuttavat siihen, miten pärjäämme töissä ja mitä tukea tarvitsemme jaksaaksemme. (Ja totta kai päivystyksen ylilääkäri iloitsee aina, kun joku on ostanut uuden kodin: se paitsi sitouttaa paikkakunnalle, myös motivoi ylimääräisiin päivystysvuoroihin.)

Moni on jo oppinut, että minulle on helppo sujauttaa Teams-viesti. ”Onko hetki aikaa?” ”On, tuun sinne.” Asiana voi olla konflikti kollegan kanssa tai vaikea omainen, mutta joskus vain allekirjoitukset yliopiston paperiin tai iv-lääkelupiin.

Allokoi aikaa

Kalenteri ei koskaan saa olla niin täynnä, etteikö tällaisille olisi aikaa. Etteikö kohtaamisille olisi aikaa. Jos vain juoksemme kokouksesta toiseen ja Excelin ääreltä seuraavaan, jäämme vaille sitä laumaeläimelle tärkeintä: kohtaamista ja yhteistyötä.

Työpaikoilla pyörii kaikenlaista työhyvinvointikyselyä, mutta ne eivät korvaa sitä, mitä omin korvin kuulee.

Johtamissani yksiköissä htv-määrä on virallisesti hieman alle kahdensadan, mutta päivystäviä lääkäreitä on helposti kolminumeroinen luku tuohon lisää. Uskon, että tämä on vielä juuri ja juuri sen kokonainen kokonaisuus, jossa pystyn tietämään ihmisistä enemmän kuin nimen, naaman ja tehtävän. Toisista toki enemmän kuin toisista, mutta ainakin tunnistamaan ne, jotka juuri siinä hetkessä eniten kaipaavat jotakuta kysymään, miten menee.

Ihmiset ovat sote-tehtaidemme ehdottomasti tärkein resurssi. Siksi työpaikan tärkein kysymys on ”mitä kuuluu?”

Tällä kuusivuotisen kirjoitusurani Lääkärilehdessä päättävällä kirjoituksella haluan haastaa jokaisen lukijan kysymään sen vähintään kerran päivässä. Jos ei muilta niin itseltään.

Kirjoittaja on äiti, akuuttilääkäri, esimies ja kaupunginvaltuutettu.