Vuonna 1284 Hamelnin kaupunkia Saksassa vaivasi rottaepidemia. Kaupungin asukkaat näkivät nälkää, kun rotat tunkeutuivat viljavarastoihin ja söivät kaiken tielleen tulevan.

Pelastajaksi ilmaantui muuan pillipiipari, joka lumosi rotat soitollaan ja johdatti ne hukkumaan Weser-jokeen. Kun kaupunkilaiset kieltäytyivät maksamasta pillipiiparin palkkiota, tämä lumosi kaupungin lapset ja hukutti heidätkin. Tarina on tunnettu länsimaissa, koska Grimmin veljekset kirjasivat sen muistiin 1850-luvulla.

Nykyajan rottaongelmana voidaan pitää kaikkialle tunkeutuvaa kiirettä. Kiireessä voi vaikuttaa hyvältä ratkaisulta tuupata älypuhelin lapsen kouraan ja vaientaa hänet siten hetkeksi. Kun on jo liian myöhäistä, huomaamme Tiktok-algoritmien vieneen lapsemme – tai ainakin heidän keskittymiskykynsä – kuin pillipiipari lähes 800 vuotta sitten.

Niille, jotka viihtyvät paremmin tietokirjallisuuden ja numeroiden kuin satujen parissa kerrottakoon tarina siitä, miten autotehtaat saatiin mukaan liikenneturvallisuuden edistämiseen. T-mallin Fordin tuotanto alkoi 1908, ja noin 20 vuotta myöhemmin autot ja liikenneonnettomuudet olivat yleistyneet niin, että amerikkalaiset lääkärit alkoivat vaatia autoihin turvavöitä.

Vasta vuonna 1959 markkinoille saatiin ensimmäinen Volvo, jossa oli kolmipisteturvavyö. Kesti vielä joitakin vuosia, että turvavyöt levisivät kautta maailman. Vuodesta 1975 turvavöiden on arvioitu pelastaneen lähes 500 000 henkeä.

Edelläkävijöitä

Olemme olleet Suomessa monella tavalla digikehityksen edelläkävijöitä. Mutta jos Nokian puhelimet tekstiviesteineen ja matopeleineen olivat kuin T-mallin Ford, missä on digiturvallisuuden Volvo?

Uskaltaisimmeko olla Suomessa edelläkävijöitä myös digiturvallisuuden osalta?

Vai nukummeko me aikuiset Ruususen unta ja annamme vähenevien lastemme kärsiä vaarallisten herkkujen äärellä kuin Hannu ja Kerttu noidan mökissä?

Elämmekö itse vielä niin totaalisessa digihuumassa, että pelkäämme paljastaa alastoman keisarin?

Odotammeko, että joku muu kerää kunnian haitallisten algoritmien taltuttamisesta vai uskaltaisimmeko olla se puunhakkaaja, joka paljasti suden juonen ja vapautti Punahilkan ja hänen isoäitinsä suden vatsasta?

Perinteisesti pimeät syys- ja talvi-illat ovat olleet tarinankertojien kulta-aikaa. Yhteiselle iltasatuhetkelle ei ole vieläkään löytynyt voittajaa. Vanhemman sylissä saa tankata fyysistä läheisyyttä. Vanhemman lukiessa kirjaa uusista sanoista tai sadun tapahtumista voi keskustella ja jatkaa sitten eteenpäin. Kirjasta ei lävähdä lapsen silmille sopimatonta sisältöä eikä liian kiivaasti vilkkuvia videoita. Samat vanhemmat, jotka pitävät perinteisiä satuja liian väkivaltaisina, saattavat jättää lapsensa älypuhelimesta tunkeutuvan pornon, väkivallan ja algoritmien armoille.

Haluan kiittää vanhempiani niistä lukemattomista tunneista, joita he, päivätyön ja päivystysten väsyttämät kollegat, viettivät siskoni ja minun sänkyjen ääressä iltasatuja lukien. Erästä entistä presidenttiä mukaillen: kaikki syyt, jotka estävät meitä lukemasta, ovat tekosyitä.

Intertekstuaalisten viittausten ymmärtäminen vaatii lukutaitoa ja lukeneisuutta. Lukematta historiasta – ja saduista – on vaikea ottaa opiksi. Tässä ajassa voisi olla paikallaan aloittaa Kultakutrista.

Muistattehan: ei liian kovaa, ei liian pehmeää, vaan juuri sopivaa.

Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.