Vappuna valkolakkimeren velloessa Kaivopuistossa juhlatunnelma nostattaa mieleeni suomalaisia saavutuksia: maksuton koulutus ja hyvät kansainväliset oppimistulokset, alhainen lapsikuolleisuus ja jopa kuutena perättäisenä vuonna maailman onnellisimman maan titteli.

Ne ovat asioita, joita maailmalla arvostetaan ja ihaillaan.

Juuri ennen vappua matkustin WorldVisionin hallituksen jäsenenä Ruandaan katsomaan, miten kehitysyhteistyö siellä sujuu. Ruanda on yksi Saharan eteläpuolisista, maailman köyhimmistä maista. Puolet maan väestöstä on lapsia, ja osalla heistä on pitkä ja vaivalloinen matka puhtaan veden äärelle. Liian monet lapset jättävät koulun kesken, koska heidän työpanostaan tarvitaan esimerkiksi juuri veden hakemiseen. Siksi Ruanda onkin yksi Suomen WorldVisionin kehitysyhteistyön kohdemaista.

Tapasimme toimistolla tehtäväänsä sitoutuneita työntekijöitä, papupellon reunassa ahkeria ja ylpeitä maanviljelijöitä, ammattikoululla sieltä valmistuneita innokkaita nuoria yrittäjiä – ja kujilla ja esikoulussa lukemattomia aurinkoisesti hymyileviä lapsia.

Kehitysyhteistyö on kehittynyt kuten nykyisin käytettävä termikin kertoo. Enää ei ole kyse vain avusta, jota ikään kuin ylhäältä ojennetaan ja josta jää helposti riippuvaiseksi, vaan yhteistyöstä, jonka lähtökohtana ovat ruandalaisten tarpeet ja halu oppia. Tavoitteet on kirkkaasti määritelty ja aikataulutettu.

Pian huomasin oman mieleni kääntyneen uuteen asentoon – mitä me voisimme oppia ruandalaisilta lapsilta?

Ensimmäinen vastaus on ilmiselvä. Kaikkea ei tarvitse omistaa itse. Leluja riittää jaettavaksi, samoin isompien koululaisten oppikirjoja ja ompelukoneita. Yhdessä on hauskempaakin, ja kaiken kukkuraksi yhteisöllisyys suojaa myös mielenterveyttä. Ilmankos afrikkalainen sananlasku toteaakin: ”jos haluat edetä nopeasti, kävele yksin; jos haluat päästä pitkälle, pysy porukassa”.

Toistakaan oppia ei tarvinnut kaukaa etsiä. Arjessa omat jalat ja polkupyörät ovat oivallisia liikuntavälineitä. Kun koulupäivä Ruandassa päättyi, teiden varret tursuivat kaiken ikäisiä ja kokoisia lapsia ja nuoria. He olivat erinomaisessa kunnossa, ja osa kirmasi auton vierellä kukkuloista huolimatta huimaa vauhtia. Mitä kaikkia muutoksia Suomessa tapahtuisikaan, jos edes kaupunkialueilla vanhempien koulukyydityksistä päästäisiin eroon?

Kolmas oppi oli entisen koululääkärin näkökulmasta kutkuttava. Maassa, jossa koulupudokkuus on monin verroin yleisempää kuin Suomessa, tukioppilaiden koulutus on viety uusiin ulottuvuuksiin. Nuoret ovat aktiivisia toimijoita, jotka osallistuvat koulupoissaolojen syiden selvittämiseen ja käyvät myös hakemassa luokkatovereitaan takaisin kouluun! Mikä mainio innovaatio!

Voisimmeko omaksua vielä neljännenkin opin? Kun maahamme tulisi uusia ihmisiä, ottaisimme heidät vastaan myönteisellä asenteella ja mielessämme muutama kysymys.

Mitä sinä osaat? Mitä haluaisit oppia? Ja mitä voisit opettaa meille?

Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.