Kirjoitan paljon potilaiden kohtaamisesta, mutta kollegoiden kohtaaminen on vähintään yhtä tärkeää. Joku korulausekin kai sanoo, että meistä tulee lopulta sellaisia, miten meitä kohdellaan ja mitä meiltä odotetaan.

Lääkärin kasvu oman alansa ammattilaiseksi tapahtuu jatkuvassa tiiviissä vuorovaikutuksessa kollegoiden kanssa. Kasvun kriittisin vaihe on työelämän alkutaipaleella ja juuret opintojen aikaisissa amanuenssuureissa ja viransijaisuuksissa.

Jokainen lääkäri on vastuussa omasta kasvustaan, mutta se ei tapahdu tyhjiössä: työyhteisömme muovaavat meitä, ja jokainen meistä vastaa myös omasta vaikutuksestaan omaan työyhteisöönsä.

Mallioppiminen on vahvasti läsnä lääkäriksi kasvamisessa. Jokainen meistä käyttää jatkuvasti työssään kollegoilta oppimaansa potilaidensa hyväksi, mutta iso osa kollegoilta omaksutusta on tiedostamatonta: asenteita, arvoja, käytösmalleja ja toimintatapoja. Ne taas heijastuvat kaikessa mitä teemme ja miten kohtelemme esimerkiksi potilaitamme ja työkavereitamme. Ne konkretisoituvat myös siinä, mitä kutsumus meille merkitsee, miltä se tuntuu ja miten se meitä motivoi.

Kutsumuksessa on pohjimmiltaan kyse merkityksellisyyden kokemuksesta, ja ilman sitä lääkärin työ käy nopeasti raskaaksi.

Tuki ja kannustus

Kollegoista voi tulla meille mentorihahmoja, malleja lääkäristä, jollaiseksi haluamme tulla. Mentoriuden tai lääkärin mallin antamisen ei aina tarvitse olla ääneen lausuttua eikä elämänmittaista, vaan lyhytkin kohtaaminen tai jakso voi olla merkityksellinen koko loppu-uraksi.

Kollegoiden keskinäinen tuki, osaamisen jakaminen ja rakentava kehitysmyönteinen asenne on voimavara, joka tuottaa jatkuvasti “korkoa korolle” ja voi parhaillaan auttaa potilaita monin kerroin verrattuna siihen, että kollegat pitäisivät osaamisensa itsellään.

Olen saanut kokea, että tietyiltä kollegoilta matkani eri vaiheissa saamani tuki ja kannustus – jota he eivät välttämättä suoraa tai sanallisesti antaneet vaan osoittivat sen asenteellaan ja käytöksellään – kantavat minua urallani ja palaan niihin edelleen vaikeissa hetkissä.

Vastuusta

Ensimmäisen amanuenssuurin, viransijaiskesän tai erikoistumisjakson positiiviset kokemukset, kuten laadukas seniorituki, mahdollisuus päästä työskentelemään ja kehittymään mielekkäissä ja omaa osaamistasoa vastaavissa tehtävissä turvallisessa ympäristössä ja riittävässä ohjauksessa sekä kannustava työilmapiiri voivat määrittää uramme suunnan ja tulevaisuuden erikoisalamme.

Turvallinen, terve työympäristö mahdollistaa kasvun hyväksi lääkäriksi, vahvistaa kutsumusta ja karkottaa kyynisyyttä ja epäinhimillisyyttä.

Joskus sattumilta tai pieniltä tuntuvat työyhteisöön liittyvät seikat tai kohtaamamme ihmiset ohjaavat uravalintojamme enemmän kuin alkuperäiset aspiraatiomme.

Löydämme paikkamme kollegojen kanssa ja kautta.

Meillä jo valmistuneilla on vastuuta nuorista lääkärisukupolvista. Näyttäkäämme hyvää esimerkkiä kollegoina, ohjaajina, konsultteina, kouluttajina, asenteiden muovaajina ja tiennäyttäjinä siihen, millaista on olla lääkäri, mitä on kollegiaalisuus ja mitä on kutsumus.

Kiittäkäämme ja kannustakaamme aina, kun on aihetta. Jakakaamme osaamisestamme.

Terveydenhuollossa on nyt paljon pimeää, mutta sitä enemmän pienikin valo loistaa.

Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti.